HISTORIA

Kotona ja maailman kohussa –

kirjoittanut Hjalmar Lindbohm

(s. 1.2.1874, k. 21.1.1955)

Muistelmia 77 vuoden varrelta

Alkulause

Jo pitkät ajat ovat monet tuttavani kehoitelleet minua kirjoittamaan muistelmiani, mutta vasta äskettäin sain tuntuvamman nykäisyn, joka herätti minussa halun todellakin yrittää ”panna paperille” muistelmiani: jotakin elettyä ja nähtyä muistini komeroista.

Kyllähän seitsemänkymmenenseitsemän vuoden taipaleelle mahtuu jo yhtä ja toista.  Niistä poimin vain omasta mielestäni kiintoisimmista tapahtumista lyhyet välähdykset.  Ikävä  vain, ettei jo nuorena tullut otetuksi päämääräksi jolloinkin julkaista muistelmia, jotta olisin niitä varten tehnyt merkintöjä ja muistiinpanoja tai pitänyt päiväkirjaa, jolloin asiat ja tapahtumat sekä henkilöt olisivat säilyneet muistissa.  Nyt seitsemänkymmenenseitsemän vuoden varrella ovat monet asiat jo häipyneet unohduksen sumuverhoon.  Olen huomannut, että joskus saan kovasti vaivata muistiani löytääkseni jonkun muistista häipyneen nimen ja kun sen saan kiinni, en muista ristimänimeä. Kuitenkin ovat kaikki kirjassa esitetyt asiatiedot tosia ja tapahtumat todellisia.

Pyydän sulkeutua lukijoiden suosioon

Kunnioittaen

tekijä

Sukuani koskevaa selostusta

Tarkoituksenani ei ole kirjoittaa elämäkertaani, vaan ainoastaan muistelmia erikoisemmista tapahtumista ja ihmisistä, jotka sattuvat muistumaan mieleeni eri ajanjaksoilta 77 ikävuoteni taipaleella.

Sukuni kantaisä oli saksalainen, nimeltä Lindbaum, joka palveli Ruotsissa Kaarle X:n armeijassa. Asetuttuaan vakituisesti Ruotsiin, hän otti nimen Lindbom. Hänen poikansa oli virkamies ja erotukseksi muista samannimisistä kirjoitti hän nimensä Lindbohm. Hän eli Kaarle XII:n aikana.  Hänen poikansa, Jönköpingin pormestari Anders Lindbohm, syntynyt 1700-luvun alussa, kuollut 1767, oli naimisissa Anna Rudberg’in kanssa ja oli heillä ei vähemmän kuin 25 lasta.   Näköjään on hän ollut varakas mies, koska noin suuresta perheestä huolimatta omilla varoillaan rakennutti Jönköpingin suuren raatihuoneeen rakennuksen.  Katalan varkauden kautta anasti hänen kuolinpesänsä selvitysmies, eräs Jönköpingin maistraatinsihteeri, ei ainoastaan ne velkasitoumukset, jotka Jönköpingin kaupunki oli antanut saamistaan huomattavista etumaksuista, vaan vieläpä muutkin arvopaperit, jonka kautta perhe menetti paljon varallisuuttaan.

Anders Lindbohm’in jälkeläisiä elää yhä Ruotsissa ja yksi pojista, Per Lindbohm, oli naimisissa peräkkäin kahden sisaren Grundberg’in kanssa ja oli ensimmäisestä avioliitosta 12 lasta, toisesta 6, siis yhteensä 18 lasta.  Per Lindbohm oli syntynyt 1751 ja kuoli 1817 hukkumalla. Hän oli raatimiehenä Uddevallassa ja häntä kuvataaan täydelliseksi gentlemanniksi, jolla oli kullan puhdas usko ja kunnia (”av guldren tro och heder”).  Hän oli kuningas Kustaa III:n henkilökohtaisessa suosiossa.  Tämän sukuhaaran eräältä jälkeläiseltä Svean Hovioikeuden asessorilta L.R.Lindbohm’ilta sedälleni  Waasan hovioikeuden asessorille, sittemmin Korsholman tuomiokunnan tuomarille Wilhelm Lindbohm’ille saapunut 23/9 1863 päivätty kirje, josta jäljennös ja siitä suomennos jälempänä, selvittelee hyvin mielenkiintoisesti sukua koskevia asioita.  Kaksi Per Lindbohm’in veljeä, siis 25 henkisen lapsilauman jäsentä, muuttivat Suomeen 1700-luvun alkupuolella ja heistä toinen Johan Lindbohm, syntynyt v. 1754, kuollut v. 1818, avioliitossa Ulrika Hamarin’in kanssa, on tämän suomalaisen sukuhaaran, johon minä kuulun, esi-isä.

Isoisäni Johan Petter Lindbohm, 29/6.1787 – 22/6.1851, oli nimismiehenä Viitasaarella ja oli hänellä Karolina Fredrika Gustava  Löthman’in, 3/5.1808 – 14/3.1858 (vihityt 29/12.1824), kanssa 12 lasta, kaikki poikia, jotka kävivät koulua Kuopiossa, jonne heitä kuljetettiin heinähäkillä, ”häkkikaupalla”.  Tähän poikaparveen kuului isänikin: Ivar Fredrik Lindbohm, 19/4.1837 – 6/1.1900. Hän oli ollut mukana taisteluissa Itämaisen 1. Krimin sodan aikana vv. 1853 – 1856, josta hänellä oli muistona kunniamerkkikin.   Vuodesta 1859 lähtien hän oli 40 vuoden ajan, kuolemaansa asti, Rautalammin nimismiehenä.

Äitini Elvira Aurora Lindbohm, o.s. Breitholtz, syntynyt Hämeenlinnassa 9/11.1836  –  kuoli 4/12.1920 Kuopiossa. Vanhemmillani oli 12 lasta, joista viisi poikaa, seitsemän tytärtä. Tyttäristä kuoli alaikäisinä kolme.

Tulkoon mainituksi vielä, että äitini sisarella Olivia Tötterman’illa o.s. Breitholtz, 17/7.1828  –  18/6.1907, oli myös 12 lasta. Oli myös useita suuriperheisiä veljiä. Heidän vanhampansa olivat: isä Johan Magnus Breitholz, syntynyt Hämeenlinnassa 6/1.1801 –  kuollut 14/5.1873, äiti Ulrika Gustava Breitholz, o.s. Cheilan, 13/4.1804  –  3/3.1885.

Arvaa sen, että useimmiten, varsinkin kesäiseen aikaan oli kotonamme paljon perhettä koolla, ruokapöydässä useinkin kolmisenkymmentä henkeä, kun setiä, enoja ja tätejä oli vierailemassa perheineen ja omankin perheen pojat ja tyttäret yksi toisensa jälkeen perheellistyivät, vanhoiksi-pojiksi ja vanhoiksipiijoiksi ei jäänyt yksikään.

Ruokailu-ajat, yksinpä uima-ajatkin olivat määrätyt ja ilmoitettiin ne kellon soitolla.  Heti aamuherätys-soiton jälkeen oli uimahuone naisten käytettävissä, sen jälkeen miesten.  Uinnin päälle oli kahvitarjoilu.  Ruoka-aikoina oli kaikkien noudatettava kellon kutsua, muuten voi jäädä ruoatta.  Poikkeuksen teki illallinen, jolloin oli seisova pöytä kylmine ruokineen, sillä eihän kauniina kesäiltoina joukkoja voinut saada koolle yht’aikaa: mikä oli vesillä soutelemassa tahi kalassa, mikä metsiä samoilemassa tahi marjassa, mikä kylillä ja mikä missäkin, joten kotiintulo viivästyi usein myöhään yöhön.

Kyllä olivat ihania aikoja ne lapsuuden ja nuoruuden ajat ja ne kesäiset yöt, jolloin ei tahtonut uni tulla silmään, niin suuri nautinto oli valvoa ja kuunnella yön ääniä, laulurastaan ja satakielen laulua.

Äitini ja lapsuudenkotini

Äitini oli uskovainen kaunosielu. Hän ihaili tieteitä, taiteita, musiikkia, runoutta, kirjallisuutta, luonnon suurenmoista kauneutta, sen kasveja ja eläimiä. Lehdistä hän seurasi tarkkaan maailman tapahtumia ja politiikkakin kiinnosti häntä, lastenhoito ja kasvattaminen oli hänelle tärkein ja  suurin elämäntehtävä.  Sairaanhoito ja köyhäin avustaminen olivat hänelle sydämen asiana ja hänen kotiapteekkinsa oli aina hyvin varustettu apteekista ostetuilla ja keräämistään lääkekasveista itse valmistamillaan lääkkeillä. Sieltä saivat oma perhe ja vieraatkin tarvittaesssa ensiavun eikä maksu lääkkeistä vierailtakaan tullut ksymykseen. Avuntarvitsijoita usein oli, sillä alustalaisia, torppareita, mäkitupalaisia, toisen talomme vuokralaisia oli paljon.  Taloudenhoito- ja ruoanlaittotaito olivat äidilläni korkealla tasolla. Tietysti niin suuressa taloudessa, jossa karjaakin oli kolmisenkymmentä lehmää, lisäksi hiehoja, vasikoita, lampaita, sikoja, kanoja ja viitisen hevosta, palvelijoita täytyi pitää runsaasti: lapsenhoitaja, keittäjätär, sisäkkö, pari karjakkoa ja pari renkiä ja muita työmiehiä.  Torpparit kävivät talossa tekemässä heille kuuluvat päivätyönsä.  Sitä mukaa kuin tyttäret varttuivat, he olivat äidin apuna talouden hoidossa ja ruoanlaitossa oli heille järjestetty vuoroviikot ja heidän taitonsa ruoanlaitossa sai syömämiesten puolelta arvostelun.  Siten kehittyi heistä kotona äidin etevän ohjauksen alaisina hyviä perheenemäntiä.  Tietysti pojatkin auttoivat talon töissä.

Monella alalla ja tavalla äiti ohjaili ja opasti meitä lapsia.  Kauneustajuumme hän vaikutti kehittävästi.  Opin ihailemaan sammalpeitteisiä kallioseiniä ja kiviä.  Kallion raossa kasvava käppyrämäntykin voi näyttää kauniilta, kun selostus ja esittely vielä täydennettiin kuvauksilla viehättävistä japanilaisista miniatyyri puista ja puutarhoista.  Suuressa puutarhassamme oli jokaiselle lapselle annettu oma osasto, jota sitten kilvan kitkimme ja hoidimme koettaen voittaa toisemme kukkatarhojemme kauneudessa.  Äitiä autoimme tietenkin hänen laajemman tarhansa hoidossa. Siten opin jo lapsesta rakastamaan kukkasia, joita minulla myöhemmällä ijälläni Suomen Pankissa Kuopiossa suuressa huoneustossani oli kolmessa huoneessa yhteensä 450 ruukkukasvia, joista pienoinen näyte ja selostus oli Suomen Kuvalehden v:n 1949 1/10 N:o.ssa 39.  Paitsi silmänruokaa harrastettiin kasvitarhassamme tietysti myös keittiökasvien hoitoa. 

Lapsuudenkotini nimi oli Nipuri, joka ei liene isääni miellyttänyt, koska muutti sen Strandgård’iksi, jolla niin supisuomalaisella pakkakunnalla täytyi olla suomalainenkin vastike Rantala, mutta Nipurin nimi sittenkin säilyi yleisessä käytössä. Siellä oli suuri kaksinkertainen asuinrakennus, jossa oli 12 huonetta, toinen yksinkertainen 5 huonetta ja tuparakennus kammareineen sekä navetta, talli, meijerihuone, kellari, jääkellari, aittoja, liitereitä ynnä muita ulkohuoneita.  Tämä suuri kartano sijaitsi mäentöyräällä lähellä järveä, Hankavettä, Konnekosken yläpuolella.  Näköala Nipurista järvelle oli mitä kaunein.  ”Pittoreska trakter” sanoi äitini aina soudellessamme luonnonkauniiden paikkojen ohi.

Vanhempani puhuivat mielellään ruotsia meille lapsillekin, vaikka eivät saaneet meitä vastaamaan ruotsiksi.  Suomalainen ympäristö ja pavelusväki kai vaikuttivat, että meistä kaikista tuli suomenmielisiä ja -kielisiä, vaikka varsinkin isäni ja hänen veljensä, lukuunottamatta nuorinta, maisteri Evert Lindbohm’ia, olivat ruotsinmielisiä.  Suomenkielen tultua viralliseksi kieleksi tuotti sen käyttö isälleni vaikeuksia, niin että apulaista täytyi pitää jo senkin takia, ehkä muutenkin käsien vapinan takia. 

Toinen talomme sijaitsi samalla rannalla mainitun Konnekosken alapuolella Konneveden niemessä ja yhteydessä Nipurin tilan kanssa.  Sen nimenä oli Montus ja sieltäkin oli ihana näköala järvelle niemen molemminpuolin.  Montus oli Suomen sodan aikuisten upseerien rakennuttama ja rakennuksen molemmissa päissä oli hyvin suuri tupa, välillä porstua, eteinen ja sen perällä kaksi huonetta ja yläkerrassa samoin kaksi huonetta.  Rakennushirret olivat suurensuuria honkapuita ja lattialankut olivat vain halaistuista hirsistä, leveät pöydät ja penkit olivat aina yhdestä puusta.  Ikävä, ettei tullut mitatuksi niiden leveyttä.

Sekä Nipurissa että Montuksessa oli kauniit hiekkarannat ja Nipurinniemen lehtevä  huvipuisto on mainitsemisen arvoinen.

Kerron eräästä ”taideluomuksestani” Nipurin suuren salin nurkkaukseen, koska se aikanaan herätti huomiota perheen ja vieraittenkin keskuudessa.  Sahasin joukon kauniita valkokuorisia koivupylväitä  1 –  1 ½  metrin pituisiksi ja asettelin ne salin nurkkaan, seinän viereen, eteen ja keskelle pystyyn kehään jalustaksi aluselle, jonka tein laudoista.  Tälle alueelle asettelin erikokoisia pakkilaatikoita ja erikokoisia kiviä niin, että perälle nurkkaan muodostui vuori jyrkkine rinteineen, sivuille mäentöyryjä, sinne tänne  sopiviin paikkohin asettelin kukkaruukkuja puiksi sopivine kasveineen ja etualalle kookkaan peilin kappaleen järveksi, jonka rannat hiekoittelin kauniisti ja sitten alkoi maisemien muovaileminen ja valituilla erivärisillä ja lajisilla sammalilla ja jäkälillä peittäminen ja kattaminen.  Kun maisemat näin olin saanut valmiiksi, tuli asuin- ja piharakennusten ja kalusteiden vuoro.  Kotipitäjässäni Rautalammilla oli eräs Vikman-niminen mies, joka näperteli sieviä pienoisrakennuksia, tuulimyllyjä, veneitä y.m.  Näitä äitini osti minulle ja siten kohosi tekomaisemani mäentöyräille mökki aittoineen, vastakkaiselle töyräälle tuulimylly, järvenrannalle nuottakota, vene ja sauna.  Kauniisti hiekoitetut tiet kiertelivät maisemaa ja järven rantaan, teiden vierillä oli istuinpenkkejä, istujiksi ja asukkaiksi oli järjestellyt pieniä porsliininukkeja.  Mielikuvitus ja kauneudenkaipuu tällaisia luomuksia teetti.

Mainitsin jo, että äitini ihaili musiikkia.  Hän soitti pianoa ja meidän vanhasta taffelipianostamme hän loihti esiin miellyttäviä säveliä.  Kerran hän hämmästytti meitä poikiaan: veljeni Ernst oli hankkinut itselleeen viulun, jolla harjoitteli soittamaan.  Varhain eräänä kesäaamuna tuli äitimme meidän vielä nukkuessa huoneeseemme, otti viulun seinältä ja soitti kauniita ja hauskoja kappaleita, joihin sisältyi näppäilyä myös sormin, ataccato ja pitsicato.  Siihen heräsimme ja hämmästys oli suuri, sillä emme olleet koskaan tienneet äidin viulunsoittotaidosta, kun ei kotona ollut viulua ollut.

Äitimme oli kerran lapsivuoteen jälkeen kovin heikkona, jo puhumattomana, odotettiin vain kuolevaksi.  Tuli talon keittiöön tuntematon naishenkilö, kysyi, onko talossa joku heikko sairas. Saatuaan palvelijoilta kuulla, että talon rouva on kuolemaisillaan, ilmoitti hengellisessä näyssä saaneensa käskyn tulla sairasta hoitamaan.  Saatuaan keskustelussa isäni kanssa luvan, ryhtyi hän asiaan. Oli aurinkoinen, kuuma kesäpäivä.  Hoitaja riisui sairaan alasti ja palvelijoiden avulla kannettiin sairas lakanoilla ulos aurinkoon vain vähäksi aikaa.  Sama uusittiin sitten joka päivä aina vain vähän pitemmäksi ajaksi, kunnes sairas jo tajuihinsa tulleena puheli ja kuvaili miten hän heti aurinkoon tuotuna oli tuntenut ikäänkuin elämä olisi alkanut virtaamaan suonissa.  Verrattain pian äiti siitä parani vain aurinkokylvyillä ja hänestä tuli auringonpalvoja.  Hän eli 84 vuoden vanhaksi ja koko loppuikänsä hän otti aurinkokylpyjä kauniina kesäpäivänä ja kävi uimassa joka päivä kesäisin satoi tahi paistoi.  Tuo erinomainen hoitaja ja pelastaja oli kätilö Maria Kukkonen, josta tuli meille perheystävä ja hän jäi asumaan kotiimme vielä senkin jälkeen kun Rautalammin kunta valitsi hänet kunnan kätilöksi.  Sittemmin hänet valitttiin Kuopion kaupungin synnytyslaitoksen johtajaksi.  Vanhoilla päivillään hän asui Kuopion vanhainkodissa.

Nurkkatanssit ja sen ikävät seuraukset

Olimme silloin jo suuria poikia, lyseolaisia.  Meitä lapsia oli kovasti kielletty menemästä nurkkatansseihin.  Kerran kuitenkin uhmasin tätä kieltoa ja pyysin renkipojan myöhään eräänä sunnuntai-iltana valjastamaan hevosen liistereen eteen ja vanhempieni mentyä nukkumaan läksin renkipojan ja kolmen naispalvelijan kanssa nurkkaansseihin.  Paluumatka sieltä muodostui hyvin kohtalokkaaksi: poika oli siellä pitopaikassa saanut vähän ryyppyjä, ajoi hurjasti ja eräässä veräjässä, jonka kohdalla tie oli kovasti kalteva, heitti rekeä veräjän pieltä vasten.  Kuului naisen surkea parkaisu ja yksi naisista makasi tiedottomana reessä. Hän oli istunut reen reunalla heitteen puolella ja paiskautui veräjänpieltä vasten.  Hevonen seisattui heti, aloimme lumella hieromaan loukkaantunutta, tietämättä edes onko hänessä enää henkeäkään. Toiset naiset siunailivat: ”voi hyvä Jumala mikä piti tulla, voi hyvä Jumala, mikä piti tulla” ja hätä siinä oli meillä pojillakin.  Emme saaneet häntä virkoamaan ja ajoimme kovaa kyytiä kotiin, jossa kannoimme hänet tupaan ja laskettuamme hänet tuvan penkille istumaan, hän hetkeksi tuli kai tajuihinsa, koska rupesi hurjasti nauramaan mielipuolen naurua ja meni taas tajuttomaksi, jolloin naiset nostivat hänet sänkyyn ja pikaisen neuvottelun tulos oli, että ei auta muu:  ”täytyy käydä herättämässä rouva, hänellä on lääkkeitä ja hän on taitava lääkitsijä”.   Me renkipojan kanssa piiilouduimme tuvan uunille.  Äitini tuli siteineen, hauteineen, lääkkeineen, linjamentteineen ja koko yön  sitä sairasta hoitelivat vuoronperään äitini määräysten mukaan ja aamuun mennessä oli taju palannut, mutta kauan, viikkokausia oli hän elämän ja kuoleman rajoilla.   Lääkärikin haettiin heti seuraavana aamuna, sillä ei äitini uskaltanut yksin ottaa vastuulleen ihmishengen menetystä.  Pitkien aikojen kuluttua hän parani näköjään ennalleen.  Kielletty retkemme tuli tietysti ilmi ja Jumalan sanalla siitä ruoskittiin, miten tottelemattomuus saa rangaistuksensa ja kyllä tapauksesta olikin oppia meille kaikille.

Penkinpainajaiset

Helmikuun lopulla v. 1896 Kuopion lyseon 8:nen luokan 18 oppilasta valmistautui viettämään lyseo-opintojensa lopettajaisjuhlaa, penkinpainajaisia.  Noin 10 km Kuopiosta sijaitsevassa Kurkiharjussa eräässä talossa oli saatu käyttöön kookas huoneusto, tilattu kylpy saunassa, lähetetty sinne edeltäpäin ruoanvalmistaja, juhlienjärjestäjä, joka vei mukanaan kaikki ruoka- ja juomatarpeet. Lyseon rehtorina oli erittäin pidetty, oppilaitaan rakastava, vanha lehtori Evert Winter. Hän piti meille luokalla lopettajaispuheen, puhui myös raittiudesta ja toivoi, että emme käyttäisi juhlassamme väkijuomia, kysyi missä penkinpainajaisia vietämme, jos vaikka hänkin sattuisi sinne saapumaan. Hyvä oli rakkaan rehtorimme tarkoitus, mutta ei ollut hänen tapaistaan sekaantua oppilaittensa, täyskasvuisten miesten hommiin ja vaikka emme siis uskoneetkaan hänen saapuvan juhlaamme, ilmoitimme varalta kylläkin totuuden vastaisesti juhlamme paikaksi Hirvolanniemen, joka on etäällä Kurkiharjusta. Olisihan ollut kaunista pyytää rehtori mukaan viettämään kanssamme penkinpainajaisia, mutta silloin emme olisi voineet viettää niitä silloisten perinteiden mukaisesti, joihin kuului alkohooli, samoin kuin hatunkastajaistenkin yhteyteen. Iloisesti ne vietettiin, kylvettiin, syötiin, juotiin, nukuttiin lattialle levitetyillä oljilla ja palattiin kaupunkiin seuraavana päivänä selvinä, pirteinä poikina.

Opinnot ja työpaikat

Olen syntynyt Rautalammilla 1.2.1874, kirjoitettu ylioppilaaksi Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon Suomessa Kuopion suomalaisesta klassillisesta lyseosta 15.6.1896, suorittanut oikeustutkintoa varten hyväksytyt tutkinnot Pohjoismaiden historiassa, oikeusfilosofiassa, maturiteettikirjoituksessa, suomen- ja ruotsin-kielissä, toiminut memorialistina käräjillä Ilomantsin ja Liperin tuomiokunnissa, työskennellyt lakiasiaintoimistossa Tampereella, jossa myös virkaatekevänä hoitanut kaupunginviskaalin virkaa, toiminut virkailijana Suomen Pankissa yhteensä 14 vuotta 7 kuukautta, josta ajasta toista vuotta pääkonttorissa Helsingissä, ajan 1.XII.1901 – 31.III.1905 Pietarin konttorissa ja muun ajan Kuopion konttorissa, aika-ajottain myös rahastonhoitajana. Saanut omasta pyynnöstään eron 15.II.1915. Puolustusministeriön määräyksestä olen hoitanut kutsuntatoimiston sihteerin virkaa Mikkelin läänin II kutsuntapiirin Kutsuntatoimistossa Savonlinnassa lähes neljä vuotta, toimien myös v.t. Piiripäällikkönä, jolloin toimittanut kutsuntojakin ja reservin katsastuskokouksia. Suojeluskuntapäällystökurssit olen suorittanut Mikkelissä 1919 ja toiminut komppanianpäällikkönä Heinäveden Suojeluskunnassa.

Harrastuksia koulu- ja ylioppilasajaltani

Käytyämme kansakoulua Rautalammilla opettaja Matti Lohen oppilaina veljeni Ernstin kanssa, suoritimme tutkinnon Kuopion suomalaisessa lyseossa. Isämme halusi vastoi tahtoamme saada meidät ruotsalaiseen lyseoon, mutta nähdessään mainitun koulun päättäjäistutkinnossa keväällä eräälläkin luokalla vain kolme oppilasta ja opettajan istumassa pienen pöydän ympärillä, ymmärsi hän koulun olevan kuolemaan tuomitun oppilaiden puutteessa. Kuten pian kävikin, jolloin se muuttui ruotsalaiseksi yhteiskouluksi, johon oppilaiksi haalittiin supisuomalaisia lapsiakin ja niin me suureksi iloksemme saimme seuraavana päivänä suorittaa tutkinnon suomalaiseen klassilliseen lyseoon.

Asunto meille järjestettiin ummikko ruotsalaisen leskirouva Hellénin luo, jolla oli yhtä ummikko tytär. Nämät tuskin ymmärsivät suomea. Tarkoitus oli, että meidän täytyisi puhua ruotsia, johon meitä kotona ei saatu millään. Muistan kun meitä vanhempi veli Yrjö, joka oli yrittänyt Jyväskylän lyseossa ensimmäisellä luokalla kaksi vuotta ja jäänyt kolmanneksi ja jolle ruotsinkieli oli aivan mahdotonta visaa, tuli hakemaan meitä hevosella Kuopiosta joululomalle – ei ollut vielä rautatetä – ja asuntomme pihalla puheli ystävällisesti vastaan rientäneen rouva Hellénin kanssa. Tervehdittyään kysyi rouva: ”minneks mennet öötä ollos?”. Veli-Yrjö vastasi savon murteella: ”olin aatellu, että jospa tiällä poikiel luona saesin olla?” – ”Mine meenas mennyt öönä, mennyt öönä.” – ”Ai nii, männä yönä, tuollahan minä olin Lempyyn majatalossa.” – ”Mitäs isäntä meenas?”.  Selvähän siitä tuli. Ruotsinkielen opettajaamme tarkoittaen selitti hän: ”att han ser, että ni taktos oppika svenska tala.” Nämä vain pieneksi näytteeksi rouvan suomenkielen taidosta.

Pääasiallisena harrastuksena olisi tietysti pitänyt olla opiskelu, mutta minua viehättivät niin monet sivulla olevat pyrinnöt, että ne tahtoivat tehdä haittaa luvuille, josta oli seurauksena, että istuin kolmella luokalla kaksi vuotta: kolmannella, viidennellä ja seitsemännellä. No, varmempaa jälkeä siitä tuli ja ylioppilastutkintokin onnistui ensi yrityksellä.  Olin huvitettu teatterista, musiikista, tanssista, kukkasista, linnuista y.m.  Kun käsirahaa annettiin kotoa ainoastaan viisi markkaa kuussa, josta ei tarvinnut tehdä tiliä, hankin nimileimasimien asiamiestoimen, jolla ansaitsin sievoiset käsirahat.  Tarjosin leimasimia liikkeissä, kouluissa, kasarmilla y.m.  Nehän menivät kaupaksi ihmeellisen hyvin.

Teatteriharrastukseni kohdistuivat pääasiassa lyseon konventin teatteri-seuran kehittämiseen ja konventin juhlissa esitettävien näytelmien ja kuvaelmien ohjaamiseen ja harjoittamiseen.  Olin nimittäin ylemmillä luokilla ollessani valittu mainitun teatteriseuran johtajaksi. Juhlissamme esiinnyin kuvaelmissa, näytelmissä, soololaulajana pianon säestyksellä (etevä pianisti Evald Piispanen, sittemmin maisteri, apteekkari, säestäjänä), duettojen (glunttien) laulajana toisena kaunisääninen Antti Myhrberg), konventin kuorossa ensimmäisenä tenorina (kuoron johtajana kapelimestari Eljas Kahra).  Esiinnyin laulajana myös perheissä, sekakuorossa ja kirkkokuorossa.  Kesäaikaanhan meillä oli Rautalammilla suuri sekakuoro, johtajana kuuluisa musiikkimies lehtori Arthur Siegberg.  Toimeenpantiin suuria kansanjuhlia musiikki-, näytäntö- ym. esityksineen. Rautalammillahan asui tahi muuten vietti kesiään monet Suomalaisen teatterin näyttelijät y.m. taiteilijat.  Muistan eräänkin kesäjuhlan vieton Saviniemellä, joka oli ihanteellinen juhlapaikka järveen viettävine rinteineen, jolla yleisölle istumapaikat ja rannalla näytös- ym. lava luonnon muodostamine kulisseineen.  Näyteltiin ”Saimaan rannalla”, jossa minulla oli ensimmäisen rakastajan Vilhon osa, vastanäyttelijättärenäni Hanna Siegberg. Tilaisuus oli erittäin onnistunut ja näytöskappale lauluinen luonnon helmassa järven rannalla niin kaunis ja runollinen, että se jäi katselijolle ja esiintyjille mieleen.

Ylioppilaaksi tultuani esiinnyin vielä joskus näytöskappaleissa joissakin arpajaisissa ym. tilaisuuksissa Helsingissä ja Ylioppilas Laulajiin liityin heti ensitenorin laulajana. YL:n johtajana oli silloin tohtori Jalmari Hahl, myöhemmin lehtori Arthur Siegberg ja vielä minun aikanani professori Heikki Klemetti. Ulkomaanmatkoja ei silloin vielä tehty, annettiin konsertteja Helsingissä ja maaseudullakin laulujuhlissa, esiinnyttiin kunniakäynneillä ja Vappuna tavallisesti Alppilassa, jossa ravintolan puolesta oli laulajille järjestetty tarjoilu ilmaiseksi, m.m. suuri boolimalja pöydällä keskellä laulajien paviljonkia. Sellainen maljakko järjestyi joskus YL:n harjoituksiinkin huomattavampien kuuluisuuksien muistaessa meidän  harjoitustilaisuuksiamme.  Sellainen mielellään nähty vieras oli m.m. professori Jean Sibelius, joka näiden käyntiensä aikana kuunteli omien sävellystensä harjoituksia, tehden huomautuksiaan sekä esitti meille flyygelillä jonkun ex tempore sävellyksensä, joita ei löydy painettuina.

Myöhemmin olin tilaisuudessa kohtaamaan kuuluisan säveltäjämme Tampereella Bauerin hotellissa mestarin kunniaksi vietetyn juhla-aterian aikana ja jälkeen, jolloin tohtori Wald. Forsmanin kanssa saatoimme mestarin asuntoonsa Seurahuoneelle, jossa hän tarjosi meille sampanjaa.  Eräs hänen säveltämänsä kantaatti, jonka professroi Ilmari Krohn oli harjoittanut, esitettiin Tampereella konsertissa, jota mestari itse saapui johtamaan.  Samana vuonna tulin Tampereella tutuksi monimiljoonikko, kauppaneuvos Woldemar von Frenckellin kanssa, jonka kutsumana ja seurassa tein matkan hänen upealle tilalleen Anolaan.  Halstilan asemalla oli vastassa vaunut ja parivaljakko Livré-pukuisine kuskeineen.  Paljon oli siellä Anolassa näkemistä, loistoa ja rikkautta.  Kerron tästä tuttavuudesta, koska se on yhteydessä suraavan Sibelius-kohtauksen kanssa.  Olin kerran v. 1905 saapunut Pietarista, jossa silloin palvelin Suomen Pankissa, Helsinkiin viettämään vappua. Tapasin Esplanaadilla kauppaneuvos Woldemar von Frenckellin ja kirjailija Anders Ramsay’n, joka 80 vuotiaana kirjoitti teoksensa ”Från barna år till silver hår” (Muistoja lapsen ja hopeahapsen). Kauppaneuvos tarttui käsipuoleeni, esitteli minut kirjailija Ramsaylle ja sanoi: ”nytpä menemmekin yhdessä viettämään vappua Seurahuoneelle” ja niin teimme.  Siellä oli tungos, kaikki pöydät varatut, mutta näkyipäs pöytä järjestyvän meillekin. Kauppaneuvos, saatuaan tietää, että Sibelius istui salissa jossakin seurassa ja että minutkin oli hänelle esitelty, pyysi minua käymään kutsumassa prof. Sibeliusta meidän pöytäämme, jonka pyynnön täytinkin menestyksellä, sillä hän jäikin seuraamme koko illaksi. Taidemaalari Albert Gebhardtin ohittaessa pöytämme, herrat nykäisivät hänetkin seuraamme. Yhtä toista hyvää siinä tarjottiin ruokaa, juomaa ja varsinkin paljon sampanjaa. Myöhään yöllä kiitin, hyvästelin ja ajoin asemalle matkustaakseni Pietariin. Niin päättyi iloinen ilta ja se oli viimeinen kohtaus mainittujen herrojen kanssa. Prof. Sibelius tosin elää vielä, mutta kohtalo ei ole saattanut minua tapaamaan häntä. Ne toiset ovat ja kuolleet, kauppaneuvos Woldemar von Frenckell kuoli yli 80 vuotiaana ulkomailla, jonne hän oli muuttanut.

Kanoottiretki

Lauluharrastuksistani puheenollen kerron vielä eräästä kanoottiretkestä, jonka seitsemän luokkatoverusta Kuopion klassillisen lyseon seitsemännneltä luokalta teimme, osittain tosin laivassa, Saimaan vesistössä Kuopion – Joensuun välillä, poiketen Punkaharjulla ja Savonlinnassa. Olimme laulumiehiä ja kajahutimme laulun siellä täällä matkalla, missä se soveliaaksi katsottiin. Retken alkuvaiheet oivat seuraavat:

Edellisenä kesänä olivat jotkut koulutoverini tehneet samanlaisen kanoottiretken Rautalammin reittiä pitkin Jyväskylään päin ja paluumatkallaan poikenneet reitin varrella minun kotiini.  Eräs pojista, Kalle Hakkarainen, etevä oppilas, kaunopuhuja ja runoilija, joka myöhemmin oli Kurun nimismiehenä ja hukkui höyrylaiva Kurun onnettomuudessa, oli itse tehnyt kanoottinsa ja oli halukas myymään sen minulle 15 markalla (se oli siihen aikaan rahaa sekin), koska se muuten olisi pitänyt kuljettaa hevosella Rautalammilta Suonenjoelle ja sieltä junassa Kuopioon, sillä Saimaan vaesistöjen ja Rautalammin reitin välillä ei ole yhteyttä. Kauppa tehtiin ja minä aloin kunnostamaan ja maalattamaan kanoottiani tulevan kesän suunniteltua retkeä varten, jossa tarkoituksessa se oli kotini pihamaalla.  Isäni ei katsellut sitä suopein silmin ja sanoi: ”vie pois tuo ruumisarkku tuosta pihamaalta”.  En ollut vielä puhunut mitään suunnitellusta retkestä ja tunsin kaiketi, etten saisi siihen hyväksymistä.  Vasta seuraavana kesänä kotiuduttuani koulusta, kun matka oli jo päätetty toverien kesken, puhuin siitä ukolle ja pyysin matkarahaa. Tuli jyrkkä kielto, vieläpä niin jyrkkä, että aikaisin eräänä aamuna ukon lähtiessä virkamatkoilleen pitäjälle minun vielä nukkuessa, sanoi äidille: ”sano Hjalmarille, että jos hän lähtee luvattani, ei tarvitse takaisin tulla.  Mutta olin minäkin niin uhmamielinen, että panin heti pillit pussiin ja läksin.  Oli senverran rahaa, että pääsin kanootteineni Kuopioon, jossa menin  poika Kusti Raninin luo ja selitin tilanteen ja esitin pyyntöni 50 markan lainasta, joka myönnettiin. Rikkaat Raninit olivat vähän niinkun väärän koivun kautta sukulaisia: kauppaneuvos Ranin ja setäni Evert olivat sisarusten Flora ja Alexandra Källstrandin kanssa naimisissa, siis langokset.  Kävin kouluaikanani joskus heillä ja ukko Ranin, joka mielellään puhui ruotsia, sanoi: vi ä ju tjockaste slägten”.  50 markkaa olikin siihen aikaan iso raha. Minun ylioppilasaikananihan Helsingissäkin eli kuukauden 100 markalla, siihen laskettuna asunnon vuokra ja ruoka.  Määrättynä aikana siis kokoonnuimme ja läksimme Kuopion rannasta seitsemän nuorukaista kukin kanootillaan kohti Konnus koskea, jonne saavuttua muutaman laskivat kanoottinsa narussa rannalta käsin, toiset uhkarohkeasti kanootissaan istuen laskivat koskesta ja niihin kuuluin minäkin.  Tunsin, että kanootin pohjaa raapaisi koskessa, mutta matkaa jatkettiin edelleen. Lähestyttäessä Leppävirtaa alkoi kanootti tuntua melko raskaalta. Se siis vuoti, mutta istuinlaatikko oli niin tiivis, ettei vettä päässyt istuimelle. Laskimme rantaan, käänsimme kanootin nurin ja laskimme veden pois kanootin molemmissa päissä kannessa olevista reiistä, mutta vuotoreikää emme löytäneet, sillä kanootti oli vielä ennen lähtöä maalattu ja tuore maali oli raamun kohdalta vetäytynyt paikoilleen peittäen reiän, niin ettei sitä löytynyt. Jatkoimme matkaa Leppävirroille, jonne saavuttua kanootti oli taas tyhjennettävä ja kun sattui laiva niinä aikoina kulkemaan, niin nousimmekin laivaan kanootteinemme ja niin pääsimme mukavasti Varkauteen, jossa meille tulikin viikon pysähdys, sillä Varkaudessa korjattavana oleva Rääkkylän rovastin Adolf Virkkulan laiva, jonka hänen lankonsa, mukanamme oleva toverimme Einar Hänninen, äskettäin hovioikeudenneuvoksena kuollut, entinen YL:n kuuluisa laulaja ”Briha”-Hänninen oli omasta ja meidän tovereittensa puolesta luvannut tuoda Varkauden konepajalta Rääkkylään, mutta laiva ei ollutkaan valmis ja sitä meidän täytyi jäädä odottamaan.  Meidät pyydettiin asumaan kansakoululle, jossa opettajana oli erään luokkatoverimme Väinö Vartiaisen isä.  Vartiainen ei kuulunut meihin ”turisteihin”. Hän kai elää vieläkin eläinlääkärinä Kuopiossa.

Koululta käsin teimme retkeilyjä Varkauden ympäristöön, nousimme ylös kapeita vesistöjä  Sorsakoskelle päin ja sieltä laskettelimme alas myötävirtaa ja koskia.  Kun tyyninä, kauniina kesäiltoina järvellä meloessamme laulelimme, kerääntyi yleisöä rannoille kuuntelemaan.  Saimme kutsuja vieraskäynneille m.m. hovineuvos Lundssonille. Noin viikon kuluttua oli laivamme valmis ja pääsimme jatkamaan matkaa kartan, kompassin ja höyryn avulla Rääkkylään.  Koneenkäyttäjinä, perämiehinä ja lämmittäjinä vuorottelimme, sillä muutamilla meistä, m.m. minulla oli kokemusta alalla: olihan meilläkin kotona samanlainen huvilaiva.  Kanootit olimme nostaneet osaksi laivaan, osaksi niitä viiletteli laivan sivuilla ja perässä. Minun kanoottini oli ollut koko ajan Varkaudessa kiltti ja vuotamaton, sillä siellä oli sen pohja pahasti tervautunut ja pihkautunut paksun tökötin peittämillä rannoilla, joka juonti alkunsa sahapuista.  Matkalla Rääkkylään tapahtui vaan vähäinen, vaaraton kivelleajo, joten onnellisesti tulimme perille.  Viikkokauden vierailimme pappilassa, teimme rovastin laivalla huvimatkan Joensuuhun, jossa Seurahuoneella söimme, ehkä vähän joimme ja pelasimme biljardia.  Sunnuntaina lauloimme Rääkkylän kirkossa, jossa ei ollut urkuja, lehterillä neliäänisesti virsiä, joita yleisö lehteriin päin kääntyneenä hartaana kuunteli.  Olimme pappilassa harjoitelleet riittävän määrän virsiä.

Seuraava tavoitteemme oli Punkaharju.  Lähtöpäivän lähestyessä pappilan naisväen avustamina varustimme kanoottimme pienillä neliskulmaisilla, ylöspäin  kapenevilla purjeilla, jotka sijoitettiin istuinlaatikon etureunaan.   Eväillä ja siunauksilla varustettuina sitten lähdimme matkalle.  Sää oli aurinkoinen, mutta tuulinen ja  tultuamme aavalle Oriveden selälle, kävi siellä sellainen aallokko, että aallon pohjassa ollessa, ei aallon harjalla olevia näkynyt, mutta kevyesti kanootit kelluivat ja keinuivat harjalta syvänteeseen ja sieltä harjalle ja kun tuuli oli meille myötäinen, nostimme vielä purjeemme, jolloin melkein, voi sanoa, lensimme eteenpäin vinhaa vauhtia.  Mutta voi kauhistus, siellä aavalla selällä, jossa ei maata näkynyt, tunsin kanoottini jälleen vuotavan. Ilmoitin tästä tovereilleni. Huomasimme erään aaltojen huuhteleman kallion, jolle onnistuin nousemaan, avasin tapit, nostin kanoottia ja tarkastin mistä vettä pääsee tulemaan ulos, jolloin keksin sen vuotopaikan, käänsin kanootin alaspäin ja laskin veden pois, talisin repeytymän ympäristön hyvin, samoin talisin paikkakangaspalan, jonka asetin repeytymän päälle ja taas talisin koko kangaspalan päältäpäin.  Muunlaisia paikkaneuvoja ei meillä ollut, mutta siitäpä apu läksikin ja vedessä tali kovettui ja kesti hyvin.  Taas purje paikoilleen ja vinhaa vauhtia jatkui matka, niin että ennen auringon laskua saavuimme Punkaharjulle.  En kuitenkaan vanno, oliko se samana päivänä vai seuraavana, sillä 60 vuoden kuluessa ovat aikamäärät menneet vähän sekaisin.  Poikettiinhan sitä matkan varrella rannikoilla oleviin taloihin levähtämään ja syömään.  On mahdollista, että meni useampiakin päiviä tähän matkaan, jota tehtiin yön aikana, päivät leväten maissa. Suloiset olivatkin kesäiset, valoisat pohjolan yöt ja maisemat matkan varrella olivat iki-ihania, joista kuva on säilynyt sielussani lähtemättömänä. Kun nousimme maihin Punkaharjulla vähän ennen auringonlaskua ja kävelimme pitkin harjua, hyppeli jänö-pupu rauhallisesti tien yli aivan editsemme. Pysähdyimme tämän tästä ihailemaan maisemia ja lukemaan turistien kaikkialle kirjoittamia mielenpurkauksia, joista varsinkin eräs on jäänyt mieleeni:  ”HÄR KAN MAN SVÄRMA, HÄR KAN MAN DRÖMMA, HÄR BÖR MAN LIVETS SORGER GLÖMMA”.  Vasta auringon laskettua maltoimme ajatella syömistä, päättäen sitten taas jatkaa vaellustamme harjulla.  Menimme siis Punkaharjun Hotelliin, tilasimme ruokaa, juomaa ja minkä mitäkin.  Odotuksemme muodostui iäisyydeksi, muistutimme, kiirehdimme, turha vaiva.  Yritimme toista keinoa: viritimme laulun, pari. ”Laulu syömmen aukaisee”, sanotaan laulussa ja niin aukaisi nytkin: verannalla oli paljon ulkolaisia turisteja, jotka osoittivat meille suosiotaan, tulkin välityksellä eräs englantilainen otti meistä selvää ja saatuaan tietää tilaustemme viipymisestä, ryhtyi asiaan eikä meidän sitten enää tarvinnutkaan huolehtia tilauksista eikä maksuista.  Syötyä pyydettiin meidät suureen juhlasaliin, jossa oli verraton akustiikka ja siellä laulujen lomassa jatkui kestitys: kahvia, punssia, konjakkia, likööriä.  Yleisö verannalta oli siirtynyt saliin. Olimme varovaisia ja kohtuullisia kestitykseen nähden ja meidänhän oli määrä yön kuluessa kulkea harju päästä päähän, joten hyvästelimme ja kiittelimme puolin ja toisin.  Ei ole ihmettelemistä, että tarjoilijat ensin ottivat meidät niin keveästi kaikessa kiireessään, sillä olimmehan yksinkertaisissa matkatamineissa olevia koulupoikia.  Harjun kuljimme päästä täähän, sitten lepäsimme tien varrella kalliolla, puhtaalla, pehmeällä sammalella, heräsimme juuri auringon nousulle ohiajavan hevosmiehen kärryjen kolinaan, jolloin suoritimme paluun kanooteillemme, jotka nostimme laivaan, kun sellainen sattui niihin aikoihin lähtemään Savonlinnaan ja kun olimme väsyneitä yön valvomisestä, kävelystä ja kestityksista – hitsikutsista, kuten sitä kutsuimme.

Setäni Evert Lindbohm asui Savonlinnassa.  Hänen luokseen minä menin.  Veljeni Ernst oli muuttanut Savonlinnan lyseoon, loukannut nyt keväällä jalkansa, saanut vettä polveen ja makasi kaunista kesäänsä viettäen sairasvuoteella ja isäukkoa odotettiin hakemaan häntä kotiin.  Kohtaaminen vähän hermostutti minua.  Olimme eräänä päivänä Olavinlinnassa.  Silläaikaa oli isäukko saapunut sedän luo ja kun siinä oli kuulumiset kyselty, sanoin ukko: ”Hyvinhän meillä muuten voidaan kotona, mutta yksi pojista tuli hulluksi”.  ”Mitä, kuka”?  ”No Hjalmar, kun lähti ruumiskirstulla seilailemaan ympäri maailmaa, eikä ole kuukauteen mitään kuulunut, lieneekö edes elossa”.  ”Elossa, elossa, täällä on ja kohta tulevat pojat Olavinlinnasta laulaen, reippaina ja iloisina”. ”Joka laulaen tulee, se huutaen menee”, tuumi ukko. Samassapa me saavuimmekin, tervehtien laululla setäni perhettä, joiden luokse olimme kutsutut kahville koko joukko.  Kyllä ukko-Lindbohm´kin siinä nuorten parissa lämpeni ja hauskaa meillä oli ja paljon kertomista.  Siihen kuitenkin päättyi turistimatkani luokkatoverien seurassa ja palasin isäni ja veljeni mukana kotiin Rautalammille.  Kesän kuluessa sain ensin äitini ja myöhemmin isänikin nousemaan kanoottiin kokeilemaan melomista ja näkyi se heitä ja varsinkin meitä lapsia kovin huvittavan.  Sunnuntaisin laskin alas Konnekoskesta ja nousin keskikoskessa ylöspäin virtaavan pyörteen mukana kuohujen keskelle suvantopaikkaan, jossa pysyttelin presenninki ympärilläni istuinaukon peittona, ettei hyrskyt lyöneet sisälle, silloin kuin suuret kirkkoveneet, toistakymmentäkin airoparilla varustetut, palasivat kotiinsa kirkosta, joka oli aivan pitäjän rajalla.  Kirkkoväki oli kotonaan ihmetellyt, että mikähän paholainen oli Konnekoskessa, mies seisoi kuohujen keskellä vyötäröisiään myöten vedessä.  Siihen aikaan ei kanootteja juuri oltu paljon nähty.

Laulumuisto

Laulaja-muistoihin liittyy eräs tapaus kouluajalta: vaikka kapakoissa ja ravintoloissa käynti koululaisilta oli ankarasti kielletty, rikoimme määräyksiä joskus koko luokka, järjestämällä Kuopion teatteritalolle pääsyn yksityisnumeroon takaovien kautta vahtimestarina toimivan ”Mikon” avustuksella.  Sinne oli tilattu hieno illallinen asiaankuuluvine juomineen. Kerran sellaisten illallisten aikana, todettuamme Mikon välityksellä, ettei opettajia ollut teatteritalossa, järjestimme viereisessä pimeässä juhlasalissa musiikkiesityksen aikaisemmin mainitun Evald Piispasen myötäillessä lauluani flyygelillä tovereiden kuunnellessa avoimeksi jätetyn oven kautta.  Vastakkaiselta puolelta avautui ravintolahuoneen ovi ja sieltä ilmestyi kuulijakuntaa, joka osoitti meille suosiotaan ja eräs lyhyenläntä, tumma, ulkomaalaiselta vaikuttava herra kiitti ja kysyi saisiko hän tarjota herroille

sampanjaa. Siitä muodostui sitten meidän ensimmäinen sampanja kestimme.  Tuo herra oli nahkatehtailija Fedu Swahn, varakas mies, joka oli viettänyt vuosia Pariisissa ja muualla ulkomailla, josta ulkomuotokin oli saanut vivahduksia.  Hänellä oli Kuopiossa nahkakauppa, jossa oli myyjättärenä huuomiotaherättävä kaunotar, josta eräässä paikkakuntalaisia käsittelevässä runotekeleessä oli maininta säkeessä:  ”Fedu Swahnín nahkakaupas ompi kaunis vuota, lasin takaa kaupungin herrat ihailevat tuota”, 

Kuuluisien laulajien ja laulajattarien konserteissa kävin ahkerasti ja keräsin nuotteja kuulemiini, minua enin viehättäviin lauluihin ja on minulla näiltä ajoilta muistona suuri kokoelma niitä.