Esiäitimme Elvira Aurora Lindbohmin
100-vuotismuisto Törmälässä 14.8.2021 /
Esko Nikander
Perhetaustasta
Elviran vanhemmat olivat Johan Magnus Breitholz ja Ulrika Gustawa os Cheilán. Elviran äiti oli kasvanut
pappisperheessä.Hänen 1755 syntynyt isänsä Karl Fredrik Cheilán oli syntynyt Keuruulla ja siellä hän myös toimi pappina. Keuruulla hän myöskuoli vuonna 1808.
Elviran isä kirjansitoja Johan Magnus Breitholz oli kotoisin Mynämäeltä. Hän oli seitsenlapsisen katraan
nuorin. Myös hänen vanhin veljensä Adolf Daniel ryhtyi kirjansitojaksi. Sinänsä sisaruksista on varsin niukasti esimerkiksi ammattitietoja. Yhdestä veljeksestä Anders Edvardista tiedetään, että muutti asumaan Viipuriin.
Elviran isä Johan Magnus eli 71 vuotiaaksi. Hän kuoli 1873 kotikaupungissaan Hämeenlinnassa.
Elviran äiti Ulrika eli miestään kymmentä vuotta vanhemmaksi. Hän kuoli vuonna 1885.
Äiti oli ilmeisesti muuttanut puolisonsa kuoltua vanhimman poikansa Carl
Johanin Lempäälässä omistamalle Laikan tilalle, missä hän myös kuoli.
Elviralla oli kahdeksan sisarusta neljä veljeä ja neljä sisarta. Elvira oli aikuisikään eläneistä sisaruksistaan
kolmanneksi nuorin. Hänellä oli isosisko ja kaksi isoveljeä sekä kaksi pikkuveljeä.
Vaikka sisaruksista neljä kuoli jo vauvaiässä, Elvira joutui kokemaan ainoastaan nuorimman sisarensa
lapsuusiän kuoleman. Hän itse eli sisarussarjansa vanhimmaksi 84 vuotiaaksi.
Lähes samaan ikään ylsi hänen isosiskonsa Selma Olivia, joka kuoli 79 vuotiaana.
Kun Elviran vanhemmat, Johan Magnus ja Ulrika Gustawa, asettuivat Hämeenlinnaan, kaupunki oli kasvava ja monipuolistuva käsityöläiskaupunki. Mestareiden taitotaso parani, mikä näkyi verstaiden laajenemisena ja kisällien määrän kasvuna. Ammattikuntalaitoksen vakiintuminen merkitsi taitotason kohenemista. Muiden käsityöverstaiden ohella kaupunginlääkäri valvoi myös kirjansitomoja.
Avioituminen ja elämää ennen Nipuria
Elvira Breitholz ja viitasaarelaisen nimimiehen Johan Petter Lindbohmin poika Ivar Lindbohm avioituivat Hämeenlinnassa vuonna 1863. Avioituessaan 1836 syntynyt Elvira oli 27 vuotias. Ivar oli häntä vuotta nuorempi.
Ennen avioitumistaan Ivar oli jo vuoden verran toiminut nimismiehenä Rautalammilla. Aluksi nuoripari asui kirkonkylässä, minä aikana Werner ja Anni syntyivät. Kirkonkylästä perhe muutti Konnekosken partaalle aluksi kosken alajuoksulla sijainneelle Montus nimiselle tilalle, jossa oli talonpoikaistyylinen rakennus. Perhe kasvoi tänä aikana viidellä lapsella. Flora Olivia eli Wiivi syntyi 1867, Georg 1869, Fanny 1870, Ernst 1872 ja Hjalmar 1874.
Montus oli ollut virkamiesten ja vuokraviljelijöiden asuttamana jo 1700-luvulta lähtien, jolloin 1776 toteutetun isojaon seurauksena Montuksesta muodostettiin uudistila. Kysymyksessä ei ollut ihan mikä tahansa korpitila. Nimittäin ennen Lindbohmin perhettä Montusta oli asuttanut laamanni ja käräjäpiirin tuomari von Schoultz. Rautalamin pitäjän historian kirjoittaneen Veijo Saloheimon mukaan paikalle rakennettiin suuri kartano, vieläpä tehtiin leveä tiekin, jota voitiin ajaa kolmivaljakolla. Virkatalo kuitenkin tuhoutui tulipalossa ennen Elviran ja Ivarin sinne muuttoa. Viivin kertoman mukaan heidän muuttaessa Montukseen asuinrakennuksessa oli kaksi isoa tupaa, kaksi huonetta ja avara eteinen. Lisäksi yläkerrassa oli kamari.
Pohjoispuolen eli kosken puoleista tupaa ei käytetty varsinaisesti perheen oleskelutarpeisiin vaan siellä esimerkiksi kuivattiin karjalle tarkoitettua piennarheinää ja puiden lehtiä. Yläkerran huoneessa asui iäkäs Riikka niminen kehrääjä tyttärensä kanssa.
On ymmärrettävää, että tilat kävivät ahtaiksi kasvaneelle perheelle. Montuksessa perhe kuitenkin asui
kymmenisen vuotta.
Varhaiset vuodet Nipurissa
Ivarilla ja Elviralla oli ilmeisesti jo varhain ajatuksena asettua pysyvästi asumaan Konnekosken alueelle. Tästä kieli se, että Ivar osti isojaossa muodostetun 700 hehtaarin metsäalueen, johon kuului koskialue, Montuksen ja Nipurin tilat sekä hyvät kalavedet. Konnekoskessa pyöri myös alueen isoimpiin kuulunut mylly, joka kuului Ivarin omistukseen. Mylly kuitenkin paloi jo1870.
Koskenapappilasta omaksi tilakseen erotettu Montus oli asemaltaan päätila ja kosken yläjuoksulla sijaitseva Nipuri toiselta nimeltään Rantala oli Montuksen torppa. Nipuri oli jo ennen kuin Ivar sen osti erotettu omaksi tilakseen 1833. Paikka kuitenkin autioitui ja rappeutui ennen kuin Ivar teki kyseisen merkittävän hankinnan 1867 siis jotakuinkin vuosi Montukseen muuttamisensa jälkeen ja samana vuonna kuin Viivi syntyi.
Ivar rakennutti ränsistyneen rakennuksen paikalle 12 huonetta käsittävän kartanomallisen kodin voimakkaasti kasvavalle perheelleen. Rakennuksen valmistumisvuosi on todennäköisesti 1875. Perhe oli kuitenkin muuttanut Nipuriin viimeistään jo Hjalmarin syntymän aikoihin 1874.
Pihapiirin kokonaisuuteen kuuluivat päärakennuksen lisäksi ainakin erillinen rakennus virka-asioiden hoitamista varten ja kivestä tehty navetta. Avara pääsisäänkäynnille johtava tie loi edustavuutta pihapiirille, missä oli ennakoivasti Montuksen tapaan otettu huomioon mahdolliset maaherran vierailujen tarpeet ajaa kolmivaljakolla aina rappusten eteen.
Siitä huolimatta, että tuohon aikaan vesireitti oli edelleen tärkein yhteys kirkonkylästäkin Konnekoskelle, Montukseen, Nipuriin ja tänne Törmälään eli Koskenpappilaan, maatieyhteys ja kosken, itseasiassa kahden virran, ylittäminen askarrutti myös Ivaria. Hän panikin tieasiassa töpinäksi järjestämällä lossin ja lossarin kosken ylitykseen. Kuntakokous hyväksyi Ivarin esityksen, mikä merkitsi sekä kulkuyhteyden oleelllista paranemista että lisätuloa lossimaksuista. Silta rakennettiin vasta Ivarin kuoleman jälkeen 1900-luvun alkupuolella.
Nykyinen silta on 1980-luvulta.
Kulkuyhteyden paranemisesta huolimatta Nipurin sijainti aiheutti pitäjän pohjoispuolen asukkaissa tyytymättömyyttä. Asioiminen Vesannon suunnalta nimismiehen luona koettiin vaivalloiseksi. Nimismiehen toivottiin järjestävän vastaanoton kirkonkylään, mutta ilmeisesti hän ei tätä toivomusta täyttänyt. Sinänsä Ivarilla ei ole todettu olleen rettelöitä pitäjäläisten kanssa.
Viivi kutsuu isäänsä herrasviljelijäksi. Tilan maanviljelys ja karjatalous olivat harrastuksia siinä kuin metsästys ja kalastus. Rengit, piiat ja alustalaiset tekivät varsinaisen työn. Viran hoitaminen vei tehtävissään tunnollisen Ivarin ajan ja voimat eikä hän juurikaan kunnallisiin luottamustehtäviin osallistunut.
Tosin esimerkiksi siinä yhteydessä, kun vuoden 1866 kunnallisasetuksen toimeenpanoa käsiteltiin pitäjänkokouksessa, Ivar mainitaan osallistujien joukossa. Näihin aikoihin hän myös edisti elinkeinovapauden salliessa markkinoiden aloittamista Rautalammilla, mikä perinne syyskuun alussa on jatkunut aina meidän päiviimme asti.
Elämän ruuhkavuodet Nipurissa
Kun Elvira ja Ivar muuttivat Nipuriin perhe kasvoi entisestään. Vain reilu vuosi Hjalmarin syntymästä 1875 syyskuussa syntyi Verna. Ja tästä kolmen vuoden kuluttua 1878 syntyi Ines. Perheen kymmenes lapsi Alma syntyi pari vuotta Iineksen jälkeen. Hän kuitenkin menehtyi jo samana päivänä. Tästä jälleen parin vuoden kuluttua 1882 perheeseen syntyi vielä poika Waldemar. Uudistalon kahdelletoista huoneelle oli siis todellista tarvetta.
Elvira kävi läpi yksitoista synnytystä. Kun Waldemar syntyi, Elvira oli jo 46 vuotias. Synnytyksiä oli ollut useimmiten parin vuoden välein. Poikkeuksellisesti Hjalmarin ja Ineksen välillä oli kolme vuotta, mutta Anni ja Viivi olivat syntyneet peräkkäisinä vuosina. Synnytykset olivat kotisynnytyksiä, raskaita ja hengenvaarallisia, mistä Viivi kertoo näin: "Äiti kuinka häntä rakastimme, ja pelkäsimme, että hän kuolisi. Synnytysten jälkeen hän makasi kauan sairaana. Pitäjässä ei ollut kurssin käynyttä kätilöä, Mustikka-Maija vain. Muistan kuinka rukoilin polvillani Jumalaa
jossakin piilopaikassa ja lupasin olla kiltti ja tottelevainen, jos hän vain paranisi ja saisimme pitää hänet, kunnes kasvaisimme suuriksi."
Yhdeksän lapsen lisäksi perhepiiriin tai ainakin talouteen kuului neljä kotiapulaista, neljä renkiä, lastenhoitaja, kotiopettajatar ja muuta tilapäistä työvoimaa. Elviran suhde palvelusväkeen muodostui joissakin tapauksissa ystävyydeksi. Elvira myös huolehti, että lapset vielä varttuneina aikuisina muistavat hoitajiaan joskus myös pienin lahjoin.
Apuvoimista huolimatta omavaraistaloudessa elävän kotitalouden hoitaminen vaati Elviralta monipuolisia taitoja. Hänen oli ainakin johdettava päivittäistä ruuan valmistusta ja valtaisan talon siivousta. Syksyisin marjojen, hedelmien, sienten ja lihojen säilöminen vaati monia taitoja.
Muistan Wernerin tyttären Sigrid Granholmin tuttavallisemmin Sissin muistelleen, miten ihanilta mamman keittiön komerossa pikkuleivät ja muut leivonnaiset tuoksuivat.
Kasvavan perheen kaikki se, mitä sisältyi nimismiehen tehtäviin korostaa Elviran energisyyttä. Asemaltaan nimismies oli kruunun eli valtion eli Suomen suuriruhtinaan käskyläinen. Ennen Suomen liittämistä Venäjään 1808 Suomen sodan seurauksena nimismiehet olivat olleet alueensa kansan edusmiehiä suhteessa kuninkaaseen. Muutos oli sekä periaatteessa että käytännössä merkittävä, mikä tuli kärjistyneesti esille autonomian ajan viimeisinä vuosikymmeninä ja jo Iivarin viimeisenä virkavuosikymmenenä 1890-luvulla.
Tässä taustassa sillä, että Ivarin hautakivessä ja hänelle osoitetuissa kirjeissä lukee "Ruunun nimismies" on aivan tietty paino sanalla (k)ruunu. Se, että myös kuvernementin sihteeri esiintyy hänen tittelinään, on seurausta hänen menestyksestään nimismiehen tehtävän hoitamisessa. Autonomian aikana ansioituneille nimismiehille myönnettiin eriasteisia arvonimiä. Tällaisia olivat toimitusvouti, kollegiasihteeri, kuvernementinsihteeri ja sotakamreeri. Voi syystä sanoa, että Ivar oli kuvernöörin eli maaherran silmissä luottamusta herättävästi toiminut suuriruhtinaan käskyläisenä. Ivarin erityisasema kruunun valvovana viranomaisena antoi myös Elviralle erityisaseman seutukunnallaan.
Nimismiehellä oli laajat poliisivaltuudet. Kaikenlaiset kontrollitehtävät olivat hänen toimiensa ydin aluetta, Hänen tuli etukäteen torjua epäjärjestystä ja kaikenlaista valtiota uhkaavaksi tulkittavaa toimintaa. Miltei kaikkea tuli valvoa ja siitä raportoida, mitä käytännössä nimismies ohjesäännön mukaan toteutti käymällä piirinsä jokaisessa kylässä kerran kuukaudessa tai ainakin kerran kahdessa kuukaudessa. Hänen tuli raportoida ihmisten terveysoloista, valvoa painojen ja mittojen oikeellisuutta, hätäapuvarojen käyttöä, vastata kirkoissa luettavien kuulutusten toteuttamista ja tehdä vähintään kerran kuukaudessa yllätystarkastuksia kestikievareihin.
Ivarin virkakauden lopussa ns. ensimmäisellä sortokaudella hänen tuli tehdä tarkkaa ja väsymättä selkoa juopottelun ohella erityisesti luvattomista kokouksista ja epäilyttävistä henkilöistä. Jos tällaisia esiintyi, kokoukset tuli hajottaa ja lain rikkojat saattaa vastuuseen. Yleisenä syyttäjänä toimiminen, verorästien perintä ja ulosotot kuuluivat niin ikään nimismiehen tehtäviin. Kansan silmissä nimismiehet ylipäätänsä olivat pelottavia mahtiherroja virkapuvun kiiltävine nappeineen. Kokemuksellisesti nimismiehelle virka oli aikamoinen koiran virka kuten
Heikki Ylikangas teoksessaan toteaa.
Ottaen huomioon hitaat kulkuyhteydet voi sanoa, ettei Ivaria kovin usein Nipurissa näkynyt, mikä taas korosti Elviran asemaa kotitalouden ja tilan johdossa.
Kaiken päivittäisten rutiinien ohella Elviralla riitti virtaa esimerkiksi vaatteiden ompelemiseen lapsilleen. Hän oli kiinnostunut lankojen värjäämisestä. Viivi luonnehtikin äitiään aikamoiseksi alkemistiksi. Hän myös valmisti nukkeja lapsilleen ja myöhemmin lastenlapsilleen. Pitkänä pimeänä vuodenaikana työt tehtiin vain ölylampun ja päreen ja kynttilöiden himmeässä valossa.
Lasten kasvatuksen kaksi peruspilaria olivat ahkeruus ja koulusivistys. Ilmeisesti myös luonnossa retkeily sisältyi kasvatusohjelmaan, mihin Montuksen entinen kotitalo oli sopiva kohde.
Niin poikien kuin tyttärienkin tuli osallistua kaikenlaisiin talon töihin. Toisaalta tässäkin perheessä lasten taipumukset veivät eri suuntiin. Anni oli innostunut niin karjan hoidosta kuin keittiöhommista, mutta ei erityisemmin koulusta. Viivi puolestaan mielellään avusti isäänsä kirjurin tehtävissä. Verna ja Ines osallistuivat kotitöihin vaikka mieli veti kodin ulkopuolelle. Pojista Georg oli käytännöllisyydessään sukulaissielu Annin kanssa, mitä vastoin Werner oli Viivin tavoin lukumiehiä.
Ns. ruuhkavuosina 1870 - ja vielä osin 1890-luvuillakin Nipuri oli täynnä elämää. Suuren perheen ja palvelusväen yhteensä parinkymmenen henkilön lisäksi elämäntyyliin kuuluivat vierailut ja vastavierailut, joissa lapsille järjestetty ohjelma harjaannutti heitä seuraelämän taitoihin, mitä pidettiin erittäin tärkeänä tyttöjen kasvatuksessa. Ajan hengen mukainen sosiaallisen hyväksymisen ehtona olleen sopivaisuussääntöjen omaksumisen lapset oppivat pääasiassa sanattomasti kotikulttuurin ja vierailukäyntien välisessä vuorovaikutuksessa.
Kun otetaan vielä huomioon monet satunnaiset kävijät Nipuri oli kuin kestikievari. Kaiken keskellä Elvira jaksoi emännöidä vieraspitoja, aika-ajoin Nipurissa järjestettäviä kinkereitä ja erityisesti Ivaria stressaavia kuvernöörin vierailuja. Oma lukunsa olivat kaupungeista Rautalammille saapuvat kesävieraat, joiden joukossa oli useita taiteilijoita kuten Heikki Klemetti ja Väinö Hämäläinen. Kesävieraista läheinen Elviralle oli Ropolan kartanon Julia rouva.
Ivarin päivä 22. elokuuta oli kesäjuhlien huippu. Tarjoiluista kerrotaan näin: "Silloin keittiössä oli hyörinää. Siinä särjettiin armotta munia sokerikakkutaikinaan. Kerma vispattiin blamagásksi, johon lisättiin tuoksuvaa vaniljaöljyä. Vaahto tarjottiin vaniljavanikkaiden kanssa ja mesimarjahillokkeen kanssa, eikä herkun hurmaava maku unohtunut yhdeltäkään Lindbohmilta."
"Kesäpäivän juhlaan Elvira oli saliin koristanut erityisen kukkapöydän, jonka valkeaa liinaa kiersi viininmarjalehdistä ja kukista tehty reunus. Tarjolla oli suuri vehnärinkeli, taidokkaasti koristeltuja kakkuja, ruskeita ja vaaleita ässiä, pyöreitä ja vinoleikkelepikkupeipiä ja tietenkin vaniljavanikkeita."
Vieraita, joita oli kolmisenkymmentä, kuljetettiin kirkonkylästä Vellamo höyrylaivalla. Ivar ja Elvira ottivat vieraat vastaan pääsisäänkäynnillä. Jo ulkona ja sisällä pidettiin puheita ja musisoitiin. Kahvia ja ryyppyjäkin tarjoiltiin. Herrat pelasivat korttia ja juttelivat keskenään hauskoja.
Nipurissa vietettyjä jouluja muistelemme yhä edelleen. Keskeinen syy lienee se, että Elvira järjesti niistä koskettavia elämysjuhlia, minkä salin koristelu joulukuusineen, perheen kokoontuminen yhteen, jouluateriat, lahjat, musisointi sekä oven raosta taljaan ja eläintä muistuttavaan naamariin sonnustautunut otus heitteli lahjojaan. Hyväntahtoista tunnelmaa vahvisti palveluskunnan kutsuminen katsomaan joulukuusta. Kuitenkin Elviralla oli kaiken tämän hyörinän keskellä näyttää olleen sisimmässään haikea aavistus äkkiä tapahtuvasta muutoksesta.
Vuoden 1899 joulu on uskoakseni suurin syy sille, että Nipurin joulu on elänyt pitkään tarinana. Perhepiiri oli laajasti paikalla, myös Viivi, jonka osallistumisen toteutumista Elvira jännittäen odotti. Juhlasta otettiin myös valokuva, jota ovat aina uudet ja uudet sukupolvet katsoneet ja sitä kautta olemme rakentaneet romanttista ja idealistista käsitystä elämän ihanuudesta Nipurissa. Kuitenkin se, että kyseessä oli Ivarin viimeinen joulu, mikä jälkeen mikään ei ollut entisensä, teki tuosta kuvasta meitä niin koskettavan.
Lasten koulutus
Heräävä suomalaiskansallinen tunne ja suomenkielen asema heijastuivat myös Lindbohmin lasten kasvatukseen. Virkansakin puolesta Ivar joutui kielikysymyksen kanssa tekemisiin. Hänen nimittäin piti tilastoida kaikki ruotsia enemmän tai vähemmän puhuvat pitäjäläiset. Koska elettiin vasta suomenkielen virkakieleksi 1868 annetun asetuksen toimeenpanon aikaa, Rautalammilla asui ruotsia puhunutta virkakuntaa. Ruotsin käyttöä eivät paikalliset enää tässä vaiheessa katsoneet hyvällä.
Elviran kirjeistä Viiville ilmenee, että hän ilmaisi itseään mielellään ruotsiksi. Olihan hän itse käynyt ruotsinkielisen koulun. Elvira laulatti perhettään ruotsinkielisillä lauluilla. Tästä huolimatta vanhimmat lapset lähetettiin kouluun Jyväskylään perustettuun Suomen ensimmäiseen suomenkieliseen oppikouluun, vaikka Kuopiossa ollut ruotsinkielinen koulu poti oppilaspulaa. Kun Kuopioon perustettiin suomenkielinen Kuopion lyseo, Ivar Hjalmarin muistelmien mukaan aikoi lähettää hänet ja Ernstin sinne, mutta perui aikeensa. Tilanteesta Hjalmar kertoo näin:
"Isämme halusi vastoin tahtoamme saada meidät ruotasalaiseen lyseoon, mutta nähdessään mainitun koulun päättäjäistutkinnossa keväällä eräälläkin luokalla vain kolme oppilasta ja opettajan istumassa pienen pöydän ympärillä, ymmärsi hän koulun olevan kuolemaan tuomitun niin me suureksi iloksemme saimme seuraavana päivänä suorittaa tutkinnon suomalaiseen klassiseen lyseoon."
Tätä voitaneen pitää myös jonkinlaisena kielipoliittisena kannan ottona.
Lasten ja myös tyttöjen kouluttaminen oli Elviralle sydämenasia ja itseisarvo. Erityinen huoli hänellä oli Anni tyttärensä äidistään orvoksi jääneiden lasten koulunkäynnistä ja kasvatuksesta, mihin hänen mielestään isät eivät äitien tavoin kyenneet. Elvira suorastaan taisteli sen puolesta,
että näistä lastenlapsista ainakin Sylvi ja Katri saivat jatkaa opintojaan Kuopiossa. Elviran mukaan koulutuksen ulkopuolelle jääminen tuhoaa lapsen tulevaisuuden. Taiteellisuudestaan huolimatta tuhoisana hän piti kuitenkin teatterialaa, mihin Viivi äitinsä mielipahaksi tunsi vetoa.
Raja ei kuitenkaan ollut ehdoton, mikä ilmenee siitä, että hän niin Helsingissä käydessään kuin Kuopiossa olleessaan käytti lastenlapsiaan lapsille tarkoitetuissa teatterinäytöksissä ja luonnehti niitä hauskoiksi.
Oma mielenkiintoinen eroavaisuus aviopuolisoiden välillä oli suhtautuminen tyttärien avioitumisen ja koulunkäynnin suhteeseen. Ivar pyrki suorastaan estämään tyttäriensä koulutuksen. Tyttöjen koulutus menee hänen mukaansa hukkaan avioitumisen mukana. Tätä vastoin Elvira näki asian niin, että koulutuksen tuoma hyvä säilyy kaikissa olosuhteissa. Annin ja Viivin tapauksissa eroavaisuus tuli hyvin selkeänä esille. Hyvin voivan aviopuolison löytäminen lapsilleen oli koulutuksen ohella Elviralle iloa tuottanut asia.
Kerrottakoon, että Tampereella asuessaan Viivi vaikutti suorastaan ratkaisevasti suomenkielisen oppikoulun perustamiseen. Koulu tunnetaan nimellä Tampereen Yhteiskoulun Lukio. Koulun 100-vuotisjuhlassa esitettiin näytelmä "Se ratkaiseva yksi ääni", jolla viitattiin Viiviin, jonka ääni ratkaisi sen, että koulusta tuli suomenkielinen.
Kun katsotaan sisarusten myöhempää kehitystä, kielipoliittisesti huomion arvoista on se, että sisaruksista muutamat suomensivat sukunimensä ajan hengen mukaisesti Lindbohmista Linnapuomiksi. Toisaalta ruotsi kotikielenäkin säilyi esimerkiksi Wernerin sukuhaarassa.
Elviran sisimmän ydin
Elviran sisimmän ydintä oli hänen hengellinen kaipuunsa ja sen yhä avoimempi ja henkilökohtaisempi esille tuominen iän ja elämänkokemuksen karttuessa. Tässä suhteessa aviopuolisot poikkesivat toisistaan. Ivarin persoonallisuutta hallitsivat älyllinen suhde asioihin ja sen mukana varauksellisuus hengellisyyden harjoittamiseen. Viivin hieman ilkikurisen havainnon mukaan isä ei ottanut katekismusta käteensä
muulloin kuin silloin, kun halusi saada lähtemään rasitukseksi käynyttä väkeä pois talosta. Elvira puolestaan huolehti kotihartauksista, minkä ajaksi Ivar poistui muualle, koska hän piti saarnoja pappien loruina. Elvira kävi ahkerasti pitkästä matkasta huolimatta kirkossa,
mihin Ivar suhtautui sarkastisesti.
Tilanne ei kuitenkaan ollut näin jyrkän kaksijakoinen. Lainkuuliaisena virkamiehenä Ivar järjesti kirkkokyydit puolisolleen ja mukaan halukkaalle palvelusväelle. Yksityiselämässään hän hyväksyi ainakin tietyissä tilanteissa virsien käyttämisen. Tällainen säännöllisesti toistuva tilanne oli Ivarin päivä, jolloin perhe herätti hänet hengellisellä laululla. Ivarilla oli Elviran mukaan jopa oma teologinen agendansa, joka sisältyi erään virren säkeistöön, minkä Ivar lähetti Waldemarille: "Äl´ajattele ajall´surun: Jo Jumala pois hylkäs mun! Pois puhaltaa hän murheen sumun. Taas rakkaampana pitää sun. Kaik´aika ompi waihtuwa. Myös murheenpäiwäs muuttuwa."
Kyseinen elämän kokemuksen kasvattama vakaumus Jumalan läsnäolosta ihmisen surussa oli läheinen myös Elviralle. Hänen mukaansa Jumala antaa ihmiselle surun aikoja vetääkseen häntä puoleensa sielun pelastuksen tielle.
Pariskunnan välillä vallinnut kahtaalle vienyt suhtautuminen uskon harjoittamiseen yhdessä 1800-luvun jälkipuoliskolla luterilaisen seurakuntaopetuksen monopoliasemaa kyseenalaistaneiden liberaalien ajatusten kanssa muokkasi Elviran hengellisyyttä, mutta sai myös ilmauksensa lastensa asenteissa.
Lapsista Viivi ja Waldemar muodostavat peilikuvan isänsä ja äitinsä uskonnolliselle kaksijakoisuudelle. Äitinsä lapsivuoteen äärellä polvillaan rukoilleesta Viivistä kasvoi jumalauskosta etääntynyt, jopa siitä elämänsä voimanpäivinä irtisanoutunut, isänsä edustaman linjan jyrkentynyt versio. Kokemukselliseksi syyksi hän toi esille rakkaan Anni sisarensa varhaisen kuoleman, jonka parantumista Viivi niin ikään polvillaan kertoi pitkään hartaasti rukoilleensa, mutta tuloksetta. Valistushenkinen ilmapiiri Pariisissa ei ainakaan lähentänyt häntä äitiinsä hengellisissä asioissa.
Elviran uskonnollisuus jo Nipurissa, vuosia ennen Waldemarin liittymistä babtisteihin, sai herätteitä nousevasta vapaakirkollisuudesta. Kirkonkylän tuntumassa olevan Ropolan kartanon rouva Julia Fellman kuului Elviran läheisiin kesäystäviin. Tämä Vaasan hovioikeuden tuomarin puoliso oli omaksunut vaikutteita uskovien kastetta ja henkilökohtaista uskonratkaisua korostavista näkemyksistä. Sitä mukaan kuin Elvira Julia rouvan kautta omaksui Jumala kaipuussaan näitä näkemyksiä hänen jännitteensä Viiviin kasvoi, mutta suhtautuminen Waldemarin ratkaisuun jättää luterilainen pappeus ja ottaa uskovien kaste helpottui.
Perheen muut lapset ilmeisesti sijoittuivat asenteissaan melko neutraalisti lähelle isäänsä ottamatta Viivin tapaisesti jyrkkää kantaa puolesta tai vastaan. Waldemarin ja äitinsä linjalle he eivät lähteneet vaan pitivät siihen etäisyyttä.
Elvira kantoi loppuun asti huolta lastensa ja lastenlastensa sielun pelastuksesta. Lapsille pitää pienenä opettaa jokin rukous ja antaa elämällään esimerkki rukoilemista eikä unohtaa tämän muistuttamista vielä silloinkaan kun he ovat jo aikuisia. Kysymyksessä oli luterilainen näkemys äidin kutsumuksesta, mille Elviran herätyskristillisyys antoi terävyyttä. Olen ihaillut sitä, miten tasokas oli Elviran teologinen argumentaation taito, kun hän kävi debattia Viivin kanssa.
Elämän muutoksia Nipurissa
Perheen sisäinen luonnollinen muutos vaikutti myös Elviran elämään Nipurin rouvana. Reilu kymmenen vuotta Nipuriin muuton jälkeen vanhimmat lapset siirtyivät pois kotoa kouluun ja omaan elämäänsä.
Samanaikaisesti perheen sisäisen muutoksen kanssa palkatun työvoiman saanti kallistui ja vaikeutui. Elinkustannukset kohosivat epäsuhteessa tuloihin.
Ivar pyrki korjaamaan taloudenpitoa palkkaamalla keskenkasvuisia poikia, joille tarvitsi maksaa pienempää palkkaa kuin täysi-ikäisille. Elvirankin harmiksi tämä oli ongelmallista viljelysten hoidolle eikä korjannut taloustilannetta. Toimeliaana ja taitavana ihmisenä hän ryhtyi hankkimaan lisätuloja myymällä voita ja marjahilloja. Ivarin viimeisen vuosikymmenen talousvaikeudet eivät johtuneet hänen tuhlailustaan vaan kokonaistalouden epätasapainosta, mitä Elvirankaan yritykset eivät kyenneet korjaamaan.
Ivarissa Elviralla oli ehkä vähän kireä, pikkutarkka mutta luotettava erityisesti virkatehtäviinsä paneutunut kumppani. Vajaa vuosi ennen Ivarin yllättävää kuolemaa Elviran lähettämästä kirjeestä ilmenee, miten hän koki puolisonsa huolestuneen luonteenpiirteen:"Isä on nyt H:gissä pitämässä hauskaa, ja me pidämme hauskaa täällä kotona on todella rauhallista ja hiljaista, Ukko ja hänen huolestunut mielenlaatunsa ovat poissa. Se on lepoa!"
Merkittävä suorastaan dramaattinen muutos Elviran elämässä oli Ivarin äkillinen kuolema loppiaisena 6. tammikuuta 1900 63 vuotiaana. Kuolinsyyksi on todettu keuhkokuume ja sydänhalvaus. Kauaskantoisilta seurauksiltaan erittäin surullisen tapahtuman taustalla oli jälleen Ivarin tunnollisuus. Hän lähti tammikuun pakkasessa lumessa kahlaten viemään unohtunutta virkakirjettä postiljoonille, mistä oli seurauksena vilustuminen kohtalokkain seurauksin. Paljon puhuva on Elviran Ivarin persoonaa koskettava luonnehdinta, jonka mukaan pikkutarkkuus ja säntillisyys veivät Ivarin hautaan.
Tunnollista tehtäviensä hoitamista muistettiin myös Ivaria haudattaessa. Perheystävä ilmeisen totuudenmukaisesti luonnehti
Ivarin kuuluneen niihin harvoihin, jotka hoitivat huolellisesti virkansa. Ks kirje 30.1.1900 kuvausta hautajaisista, johon Viivi ei ilmeisesti osallistunut.
Leskeksi jääminen 64 vuotiaana luonnollisesti vaikutti myös Elviran elämään. Nipurin suuri rakennus lukuisine huoneineen tuntui hänestä tyhjältä jopa kolkolta, kun lapsetkin olivat jo maailmalla. Rautalammin eteläosassa Riuttalan talossa asunut Anni tytär oli menehtynyt 1896 vain 30 vuotiaana jättäen jälkeensä neljä pientä lasta. Georg asui ison perheensä kanssa kirkonkylän tuntumassa olevassa Koskipään paikassa. Lähipiiriä oli siis olemassa, mutta elämän hyörinän painopiste oli siirtynyt pois Elviran käsistä.
Leskeytensä alkuvuosina Elvira havahtui täyttämään syntynyttä tyhjyyttä ja käyttämään avautuneita uusia mahdollisuuksia matkailemalla lastensa ja sukulaistensa luona. Yksi näiden matkojen huippu oli osallistuminen 1909 Waldemarin esikoisen Anna-Liisan ristiäisiin Sortavalassa. Osoituksen siitä, miten antaumuksella hän suhtautui uuden sukupolven syntymään on se, että hän oli ilmeisimmin saapunut paikalle jo ennen synnytystä tuomalla kaiken varalle tuntemansa kätilön mukanaan.
Elvira oli sosiaalinen luonne eikä hän viihtynyt olemalla vain perheensä kanssa yksin olemisesta puhumattakaan. Piirre ilmenee Elviran kirjeestä vuodelta 1895, jossa hän päivitteli elämänpiiriinsä tyytyväistä Anni tytärtään. Elviran mukaan hyvä on, että koti on rauhaisa, mutta ettei hän viihtyisi sellaisessa erämaassa kuin missä Riuttala sijaitsee.
Nipurista pois muutto ja Elviran vanhuus
Ivarin kuolema pani käymistilaan Nipurin kohtalon ja syöksi sen kymmenen vuoden kuluessa pois perikunnan käsistä. Georg oli kiinnostunut tilan jatkamisesta, mutta kovin riitaiseksi kärjistyneessä ilmapiirissä Elvira päätyi myymään tilan vanhimmalle lapselleen Wernerille 1904, vaikka hän oli virkamies ja asui kaukana Helsingissä. Tunnelmaa kärjisti sekin, etteivät kaikki sisarukset hyväksyneet kauppaa vaan pyrkivät purkamaan sen. Lisäksi Viivin ero varakkaasta Werner Palanderista heikensi perikunnan taloutta. Ainakin Werner, Ernst, Hjalmar ja Georg olivat saaneet lainaa Palanderilta, joka nyt erotilanteessa vaati rahojaan lyhyellä maksuajalla takaisin. Pian Palander alkoi painostaa Werneriä myymään Nipuri.
Turvattomaksi itsensä tunteneesta Elvirasta oli näin tullut tilaton, joka koki uhkauksia kauppaan pettyneen Georgin puolelta. Niukaksi käyneen taloutensa tueksi hän odotti lesken avustusta. Saatu avustus jäi kuitenkin kehnoksi. Pesän osakkaiden henkilökohtainen rahatilanne näyttää ylipäätänsä olleen jokseenkin kaoottinen keskinäisistä lainoista ja pyynnöistä päätellen.
Elviran sisäistä tuskaa lisäsi pelko uusista kuolemantapauksista - menehtyiväthän näinä vuosina Georgin kaksi lasta, Elsa ja Veikko, keuhkokuumeeseen. Oloa ei helpottanut taistelu Viivin lasten, Elvin ja Eilon, huoltajuudesta ja Viivin muuttamisesta Pariisiin eroon lapsistaan.
Annin lasten koulukortteerin hoitamisesta Kuopiossa 1905 lähtien piti tulla Elviralle jonkinlainen henkireikä, mutta sielläkin oli kiistaa rahasta, kun Kalle vävy ei luottanut Elviraan ja antoi rahavarojen hoidon palvelijalle, mikä tietysti syvästi loukkasi Elviraa. Tilanne kärjistyi siihen pisteeseen, että Elvira keväällä 1908 jätti varmasti raskain mielin ja ehkä kiukkuisena tämän tehtävän.
Jatkuva pelko uusista läheiskuolemista sai uuden raskaan iskun, kun Werner kuoli 1909. Elviran isosisko Olivia oli menehtynyt parivuotta aiemmin. Myös Viivin terveys horjui vakavasti. Elämän kulissit kaatuivat toinen toisensa jälkeen Elviran ympäriltä.
Wernerin äkillinen kuolema merkitsi sinettiä Nipurin menettämiselle lopullisesti pois perhepiiristä. Konkurssiin ajautunut Wernerin kuolinpesä myi huutokaupalla Montus - Nipurin Enso Gutzeit Oylle. Hinta oli 120 000 mk. Summa vastaa 513 508,51 euroa 2010 arvon mukaan. Se, että kauppasumma nousi näin korkealle, johtui sekin pesän virhearviosta. Ajatuksena oli, että tilan hinta jäisi huutokaupassa alhaiselle tasolle, mutta toisin kävi, kun kolme metsäyhtiötä alkoivat kirittää hintaa.
Syntynyt tilanne paljastaa Elviran luonteen sisukkuuden ja horjuvan harkintakyvyn. Kun metsäyhtiö myi melkein samantien tilan Kalle vävyn veljelle Aaron Jalkaselle ja kun näihin aikoihin Elviran ja sisarusten korviin kantautui tieto Viivin ystävältään saamasta 50 000 mkn perinnöstä (205 228,74 €), Elvira alkoi kuin viimeisenä oljenkortenaan vaatia Viiviä hieromaan kauppoja Aaro Jalkasen kanssa ja siten kumoamaan tuon kuten hän itse nimitti hullun kaupan.
Elviralla ei ollut mielessään sinänsä pelkästään Nipurin palauttaminen vaan ilmeisesti hänen tuntoaan painanut kompensaatio Georgille, jonka hän kuvitteli näin pääsevän viljelemään Nipuria. Idea oli tuhoon tuomittu, koska sen enempää uusi omistaja kuin Viivikään eivät olleet asiasta kiinnostuneita. Paineiden keskellä Elvira alkoi valitella terveyttään.
Vuosi 1911 on ajankohta, jolloin Elvira sulki viimeisen kerran mielessään jo kolkoksi käyneen Nipurin päärakennuksen oven sen asukkaana. Ainoaksi mahdollisuudeksi hänelle oli osoittautunut muuttaminen Waldemarin talouteen Riihimäelle ja sen jälkeen Kuopioon.
Elviran viimeiset vaiheet
Siitä huolimatta, että Elvira vieraili Nipurissakin kesäisin, hänen yhdessä Ivarin kanssa rakentamansa koti ja myös perhekokonaisuus olivat enää vain muistoissa. Hänestä oli tullut loppuiäkseen osa Waldemarin perhettä. Muutamaa vuotta ennen pois nukkumistaan 80-vuotiaana häntä vielä odottivat perheen emännän ja viiden pienen lapsen hoitajan tehtävät Waldemarin jäätyä leskeksi.
Waldemarin vanhimmasta lapsesta Anna-Liisasta postuumin ilmestyneessä elämäkerrassa kuvataan Elviran viimeisiä vaiheita näin: "Paljon nähnyt ja kokenut Elvira - mammakin oli jo vuosien heikentämä. Viimeisen vuotensa hän lepäsi salin sohvalla kietoutuneena valkeisiin lakanoihin kuin kodin hyvä hengetär: Vielä iän haurastuttamanakin hän tahtoi luoda äidittömille lastenlapsilleen pelkällä läsnäolollaan turvallisuutta, hyvyyttä ja kauneutta. Joulun alla 1920 lasten ihana mamma nukkui pois."
Päätän tämän tarkasteluni Elviran kuolemaan liittyvään erikoiseen tapahtumaan, jonka on minulle kertonut sukumme iältään vanhin, Katrin tytär, Tuovi Karkiainen. Katri oli lapsenlapsiaan rakastaneelle Elviralle siksikin erityisen rakas, että hän oli antanut Annille tämän kuolinvuoteen ääressä lupauksen hoitaa Katria, joka oli jäljelle jäävistä pienokaisista nuorin. Elviran kuollessa Katri oli jo naimissa ja yhden lapsen Tapion äiti. Imettäessään Tapioa hän oli odottamatta nähnyt huoneessa Elvira mamman hahmon. Jonkin ajan kuluttua puhelin oli soinut. Waldemar kertoi mamman siirtyneen ajasta iäisyyteen.
Selittäköön ja arvioikoon itsekukin ilmestyksen miten haluaa oman ihmiskäsityksensä pohjalta. Voinemme olla kuitenkin yhtä mieltä siitä, että tapahtuma alleviivaa sitä, että meillä on yhteinen vahva, monipuolisesti osaava, kultturelli esiäiti, jonka rakkaus säteilee meihin yli ajallisen kuoleman rajan.
Lähteet:
Pasanen Anna-Riikka: Tahdon olla vapaa enkä orja? taiteilija Viivi Vallgrenin irtautuminen sivistyneistön elämäntavasta ja lapsuudenkotinsa perinnöstä. Historian pro gradu -tutkielma Tampere 2016 Tampereen yliopisto.
Tillander Asta Näkymättömän lähettiläs Anna-Liisa Mattssonin elämä. Aika Oy 1996 Juva.
Vallgren Viivi Sydämeni kirja. Werner Söderström Osakeyhtiö. 1949 Porvoo Helsinki.
Tampereen kaupungin kirjaston kirjekokoelma.
Saloheimo: Rautalammin historia.
Heikki Ylikankangas: Vallesmanni.
Elvira Lindbohmin 75-vuotispäivän aamuna Kuopiossa 9.11.1911.
Elvira Lindbohmin 75-vuotispäivät 9.11.1911. Kahvipöytä on katettu ja vieraita odotellaan.
Kesänviettoa Nipurissa 1903. 1. Kalle Jalkanen perheineen, 2. Alexander von Herzen perheineen, 3. Elviira Lindbohm, 4 Verner Lindbohm perheineen, 5.Georg Lindbohm perheineen, 6. Hjalmar Lindbohm poikansa kanssa, 7. Elvi ja Niilo Palander, 8. Ines Lindbohm, 9. Waldermar Lindbohm.
Kotona ja maailman kohussa –
kirjoittanut Hjalmar Lindbohm
(s. 1.2.1874, k. 21.1.1955)
Muistelmia 77 vuoden varrelta
Alkulause
Jo pitkät ajat ovat monet tuttavani kehoitelleet minua kirjoittamaan muistelmiani, mutta vasta äskettäin sain tuntuvamman nykäisyn, joka herätti minussa halun todellakin yrittää ”panna paperille” muistelmiani: jotakin elettyä ja nähtyä muistini komeroista.
Kyllähän seitsemänkymmenenseitsemän vuoden taipaleelle mahtuu jo yhtä ja toista. Niistä poimin vain omasta mielestäni kiintoisimmista tapahtumista lyhyet välähdykset. Ikävä vain, ettei jo nuorena tullut otetuksi päämääräksi jolloinkin julkaista muistelmia, jotta olisin niitä varten tehnyt merkintöjä ja muistiinpanoja tai pitänyt päiväkirjaa, jolloin asiat ja tapahtumat sekä henkilöt olisivat säilyneet muistissa. Nyt seitsemänkymmenenseitsemän vuoden varrella ovat monet asiat jo häipyneet unohduksen sumuverhoon. Olen huomannut, että joskus saan kovasti vaivata muistiani löytääkseni jonkun muistista häipyneen nimen ja kun sen saan kiinni, en muista ristimänimeä. Kuitenkin ovat kaikki kirjassa esitetyt asiatiedot tosia ja tapahtumat todellisia.
Pyydän sulkeutua lukijoiden suosioon
Kunnioittaen
tekijä
Sukuani koskevaa selostusta
Tarkoituksenani ei ole kirjoittaa elämäkertaani, vaan ainoastaan muistelmia erikoisemmista tapahtumista ja ihmisistä, jotka sattuvat muistumaan mieleeni eri ajanjaksoilta 77 ikävuoteni taipaleella.
Sukuni kantaisä oli saksalainen, nimeltä Lindbaum, joka palveli Ruotsissa Kaarle X:n armeijassa. Asetuttuaan vakituisesti Ruotsiin, hän otti nimen Lindbom. Hänen poikansa oli virkamies ja erotukseksi muista samannimisistä kirjoitti hän nimensä Lindbohm. Hän eli Kaarle XII:n aikana. Hänen poikansa, Jönköpingin pormestari Anders Lindbohm, syntynyt 1700-luvun alussa, kuollut 1767, oli naimisissa Anna Rudberg'in kanssa ja oli heillä ei vähemmän kuin 25 lasta. Näköjään on hän ollut varakas mies, koska noin suuresta perheestä huolimatta omilla varoillaan rakennutti Jönköpingin suuren raatihuoneeen rakennuksen. Katalan varkauden kautta anasti hänen kuolinpesänsä selvitysmies, eräs Jönköpingin maistraatinsihteeri, ei ainoastaan ne velkasitoumukset, jotka Jönköpingin kaupunki oli antanut saamistaan huomattavista etumaksuista, vaan vieläpä muutkin arvopaperit, jonka kautta perhe menetti paljon varallisuuttaan.
Anders Lindbohm'in jälkeläisiä elää yhä Ruotsissa ja yksi pojista, Per Lindbohm, oli naimisissa peräkkäin kahden sisaren Grundberg'in kanssa ja oli ensimmäisestä avioliitosta 12 lasta, toisesta 6, siis yhteensä 18 lasta. Per Lindbohm oli syntynyt 1751 ja kuoli 1817 hukkumalla. Hän oli raatimiehenä Uddevallassa ja häntä kuvataaan täydelliseksi gentlemanniksi, jolla oli kullan puhdas usko ja kunnia (”av guldren tro och heder”). Hän oli kuningas Kustaa III:n henkilökohtaisessa suosiossa. Tämän sukuhaaran eräältä jälkeläiseltä Svean Hovioikeuden asessorilta L.R.Lindbohm'ilta sedälleni Waasan hovioikeuden asessorille, sittemmin Korsholman tuomiokunnan tuomarille Wilhelm Lindbohm'ille saapunut 23/9 1863 päivätty kirje, josta jäljennös ja siitä suomennos jälempänä, selvittelee hyvin mielenkiintoisesti sukua koskevia asioita. Kaksi Per Lindbohm'in veljeä, siis 25 henkisen lapsilauman jäsentä, muuttivat Suomeen 1700-luvun alkupuolella ja heistä toinen Johan Lindbohm, syntynyt v. 1754, kuollut v. 1818, avioliitossa Ulrika Hamarin'in kanssa, on tämän suomalaisen sukuhaaran, johon minä kuulun, esi-isä.
Isoisäni Johan Petter Lindbohm, 29/6.1787 – 22/6.1851, oli nimismiehenä Viitasaarella ja oli hänellä Karolina Fredrika Gustava Löthman'in, 3/5.1808 – 14/3.1858 (vihityt 29/12.1824), kanssa 12 lasta, kaikki poikia, jotka kävivät koulua Kuopiossa, jonne heitä kuljetettiin heinähäkillä, ”häkkikaupalla”. Tähän poikaparveen kuului isänikin: Ivar Fredrik Lindbohm, 19/4.1837 – 6/1.1900. Hän oli ollut mukana taisteluissa Itämaisen 1. Krimin sodan aikana vv. 1853 – 1856, josta hänellä oli muistona kunniamerkkikin. Vuodesta 1859 lähtien hän oli 40 vuoden ajan, kuolemaansa asti, Rautalammin nimismiehenä.
Äitini Elvira Aurora Lindbohm, o.s. Breitholtz, syntynyt Hämeenlinnassa 9/11.1836 – kuoli 4/12.1920 Kuopiossa. Vanhemmillani oli 12 lasta, joista viisi poikaa, seitsemän tytärtä. Tyttäristä kuoli alaikäisinä kolme.
Tulkoon mainituksi vielä, että äitini sisarella Olivia Tötterman'illa o.s. Breitholtz, 17/7.1828 - 18/6.1907, oli myös 12 lasta. Oli myös useita suuriperheisiä veljiä. Heidän vanhampansa olivat: isä Johan Magnus Breitholz, syntynyt Hämeenlinnassa 6/1.1801 - kuollut 14/5.1873, äiti Ulrika Gustava Breitholz, o.s. Cheilan, 13/4.1804 - 3/3.1885.
Arvaa sen, että useimmiten, varsinkin kesäiseen aikaan oli kotonamme paljon perhettä koolla, ruokapöydässä useinkin kolmisenkymmentä henkeä, kun setiä, enoja ja tätejä oli vierailemassa perheineen ja omankin perheen pojat ja tyttäret yksi toisensa jälkeen perheellistyivät, vanhoiksi-pojiksi ja vanhoiksipiijoiksi ei jäänyt yksikään.
Ruokailu-ajat, yksinpä uima-ajatkin olivat määrätyt ja ilmoitettiin ne kellon soitolla. Heti aamuherätys-soiton jälkeen oli uimahuone naisten käytettävissä, sen jälkeen miesten. Uinnin päälle oli kahvitarjoilu. Ruoka-aikoina oli kaikkien noudatettava kellon kutsua, muuten voi jäädä ruoatta. Poikkeuksen teki illallinen, jolloin oli seisova pöytä kylmine ruokineen, sillä eihän kauniina kesäiltoina joukkoja voinut saada koolle yht'aikaa: mikä oli vesillä soutelemassa tahi kalassa, mikä metsiä samoilemassa tahi marjassa, mikä kylillä ja mikä missäkin, joten kotiintulo viivästyi usein myöhään yöhön.
Kyllä olivat ihania aikoja ne lapsuuden ja nuoruuden ajat ja ne kesäiset yöt, jolloin ei tahtonut uni tulla silmään, niin suuri nautinto oli valvoa ja kuunnella yön ääniä, laulurastaan ja satakielen laulua.
Äitini ja lapsuudenkotini
Äitini oli uskovainen kaunosielu. Hän ihaili tieteitä, taiteita, musiikkia, runoutta, kirjallisuutta, luonnon suurenmoista kauneutta, sen kasveja ja eläimiä. Lehdistä hän seurasi tarkkaan maailman tapahtumia ja politiikkakin kiinnosti häntä, lastenhoito ja kasvattaminen oli hänelle tärkein ja suurin elämäntehtävä. Sairaanhoito ja köyhäin avustaminen olivat hänelle sydämen asiana ja hänen kotiapteekkinsa oli aina hyvin varustettu apteekista ostetuilla ja keräämistään lääkekasveista itse valmistamillaan lääkkeillä. Sieltä saivat oma perhe ja vieraatkin tarvittaesssa ensiavun eikä maksu lääkkeistä vierailtakaan tullut ksymykseen. Avuntarvitsijoita usein oli, sillä alustalaisia, torppareita, mäkitupalaisia, toisen talomme vuokralaisia oli paljon. Taloudenhoito- ja ruoanlaittotaito olivat äidilläni korkealla tasolla. Tietysti niin suuressa taloudessa, jossa karjaakin oli kolmisenkymmentä lehmää, lisäksi hiehoja, vasikoita, lampaita, sikoja, kanoja ja viitisen hevosta, palvelijoita täytyi pitää runsaasti: lapsenhoitaja, keittäjätär, sisäkkö, pari karjakkoa ja pari renkiä ja muita työmiehiä. Torpparit kävivät talossa tekemässä heille kuuluvat päivätyönsä. Sitä mukaa kuin tyttäret varttuivat, he olivat äidin apuna talouden hoidossa ja ruoanlaitossa oli heille järjestetty vuoroviikot ja heidän taitonsa ruoanlaitossa sai syömämiesten puolelta arvostelun. Siten kehittyi heistä kotona äidin etevän ohjauksen alaisina hyviä perheenemäntiä. Tietysti pojatkin auttoivat talon töissä.
Monella alalla ja tavalla äiti ohjaili ja opasti meitä lapsia. Kauneustajuumme hän vaikutti kehittävästi. Opin ihailemaan sammalpeitteisiä kallioseiniä ja kiviä. Kallion raossa kasvava käppyrämäntykin voi näyttää kauniilta, kun selostus ja esittely vielä täydennettiin kuvauksilla viehättävistä japanilaisista miniatyyri puista ja puutarhoista. Suuressa puutarhassamme oli jokaiselle lapselle annettu oma osasto, jota sitten kilvan kitkimme ja hoidimme koettaen voittaa toisemme kukkatarhojemme kauneudessa. Äitiä autoimme tietenkin hänen laajemman tarhansa hoidossa. Siten opin jo lapsesta rakastamaan kukkasia, joita minulla myöhemmällä ijälläni Suomen Pankissa Kuopiossa suuressa huoneustossani oli kolmessa huoneessa yhteensä 450 ruukkukasvia, joista pienoinen näyte ja selostus oli Suomen Kuvalehden v:n 1949 1/10 N:o.ssa 39. Paitsi silmänruokaa harrastettiin kasvitarhassamme tietysti myös keittiökasvien hoitoa.
Lapsuudenkotini nimi oli Nipuri, joka ei liene isääni miellyttänyt, koska muutti sen Strandgård'iksi, jolla niin supisuomalaisella pakkakunnalla täytyi olla suomalainenkin vastike Rantala, mutta Nipurin nimi sittenkin säilyi yleisessä käytössä. Siellä oli suuri kaksinkertainen asuinrakennus, jossa oli 12 huonetta, toinen yksinkertainen 5 huonetta ja tuparakennus kammareineen sekä navetta, talli, meijerihuone, kellari, jääkellari, aittoja, liitereitä ynnä muita ulkohuoneita. Tämä suuri kartano sijaitsi mäentöyräällä lähellä järveä, Hankavettä, Konnekosken yläpuolella. Näköala Nipurista järvelle oli mitä kaunein. ”Pittoreska trakter” sanoi äitini aina soudellessamme luonnonkauniiden paikkojen ohi.
Vanhempani puhuivat mielellään ruotsia meille lapsillekin, vaikka eivät saaneet meitä vastaamaan ruotsiksi. Suomalainen ympäristö ja pavelusväki kai vaikuttivat, että meistä kaikista tuli suomenmielisiä ja -kielisiä, vaikka varsinkin isäni ja hänen veljensä, lukuunottamatta nuorinta, maisteri Evert Lindbohm'ia, olivat ruotsinmielisiä. Suomenkielen tultua viralliseksi kieleksi tuotti sen käyttö isälleni vaikeuksia, niin että apulaista täytyi pitää jo senkin takia, ehkä muutenkin käsien vapinan takia.
Toinen talomme sijaitsi samalla rannalla mainitun Konnekosken alapuolella Konneveden niemessä ja yhteydessä Nipurin tilan kanssa. Sen nimenä oli Montus ja sieltäkin oli ihana näköala järvelle niemen molemminpuolin. Montus oli Suomen sodan aikuisten upseerien rakennuttama ja rakennuksen molemmissa päissä oli hyvin suuri tupa, välillä porstua, eteinen ja sen perällä kaksi huonetta ja yläkerrassa samoin kaksi huonetta. Rakennushirret olivat suurensuuria honkapuita ja lattialankut olivat vain halaistuista hirsistä, leveät pöydät ja penkit olivat aina yhdestä puusta. Ikävä, ettei tullut mitatuksi niiden leveyttä.
Sekä Nipurissa että Montuksessa oli kauniit hiekkarannat ja Nipurinniemen lehtevä huvipuisto on mainitsemisen arvoinen.
Kerron eräästä ”taideluomuksestani” Nipurin suuren salin nurkkaukseen, koska se aikanaan herätti huomiota perheen ja vieraittenkin keskuudessa. Sahasin joukon kauniita valkokuorisia koivupylväitä 1 - 1 ½ metrin pituisiksi ja asettelin ne salin nurkkaan, seinän viereen, eteen ja keskelle pystyyn kehään jalustaksi aluselle, jonka tein laudoista. Tälle alueelle asettelin erikokoisia pakkilaatikoita ja erikokoisia kiviä niin, että perälle nurkkaan muodostui vuori jyrkkine rinteineen, sivuille mäentöyryjä, sinne tänne sopiviin paikkohin asettelin kukkaruukkuja puiksi sopivine kasveineen ja etualalle kookkaan peilin kappaleen järveksi, jonka rannat hiekoittelin kauniisti ja sitten alkoi maisemien muovaileminen ja valituilla erivärisillä ja lajisilla sammalilla ja jäkälillä peittäminen ja kattaminen. Kun maisemat näin olin saanut valmiiksi, tuli asuin- ja piharakennusten ja kalusteiden vuoro. Kotipitäjässäni Rautalammilla oli eräs Vikman-niminen mies, joka näperteli sieviä pienoisrakennuksia, tuulimyllyjä, veneitä y.m. Näitä äitini osti minulle ja siten kohosi tekomaisemani mäentöyräille mökki aittoineen, vastakkaiselle töyräälle tuulimylly, järvenrannalle nuottakota, vene ja sauna. Kauniisti hiekoitetut tiet kiertelivät maisemaa ja järven rantaan, teiden vierillä oli istuinpenkkejä, istujiksi ja asukkaiksi oli järjestellyt pieniä porsliininukkeja. Mielikuvitus ja kauneudenkaipuu tällaisia luomuksia teetti.
Mainitsin jo, että äitini ihaili musiikkia. Hän soitti pianoa ja meidän vanhasta taffelipianostamme hän loihti esiin miellyttäviä säveliä. Kerran hän hämmästytti meitä poikiaan: veljeni Ernst oli hankkinut itselleeen viulun, jolla harjoitteli soittamaan. Varhain eräänä kesäaamuna tuli äitimme meidän vielä nukkuessa huoneeseemme, otti viulun seinältä ja soitti kauniita ja hauskoja kappaleita, joihin sisältyi näppäilyä myös sormin, ataccato ja pitsicato. Siihen heräsimme ja hämmästys oli suuri, sillä emme olleet koskaan tienneet äidin viulunsoittotaidosta, kun ei kotona ollut viulua ollut.
Äitimme oli kerran lapsivuoteen jälkeen kovin heikkona, jo puhumattomana, odotettiin vain kuolevaksi. Tuli talon keittiöön tuntematon naishenkilö, kysyi, onko talossa joku heikko sairas. Saatuaan palvelijoilta kuulla, että talon rouva on kuolemaisillaan, ilmoitti hengellisessä näyssä saaneensa käskyn tulla sairasta hoitamaan. Saatuaan keskustelussa isäni kanssa luvan, ryhtyi hän asiaan. Oli aurinkoinen, kuuma kesäpäivä. Hoitaja riisui sairaan alasti ja palvelijoiden avulla kannettiin sairas lakanoilla ulos aurinkoon vain vähäksi aikaa. Sama uusittiin sitten joka päivä aina vain vähän pitemmäksi ajaksi, kunnes sairas jo tajuihinsa tulleena puheli ja kuvaili miten hän heti aurinkoon tuotuna oli tuntenut ikäänkuin elämä olisi alkanut virtaamaan suonissa. Verrattain pian äiti siitä parani vain aurinkokylvyillä ja hänestä tuli auringonpalvoja. Hän eli 84 vuoden vanhaksi ja koko loppuikänsä hän otti aurinkokylpyjä kauniina kesäpäivänä ja kävi uimassa joka päivä kesäisin satoi tahi paistoi. Tuo erinomainen hoitaja ja pelastaja oli kätilö Maria Kukkonen, josta tuli meille perheystävä ja hän jäi asumaan kotiimme vielä senkin jälkeen kun Rautalammin kunta valitsi hänet kunnan kätilöksi. Sittemmin hänet valitttiin Kuopion kaupungin synnytyslaitoksen johtajaksi. Vanhoilla päivillään hän asui Kuopion vanhainkodissa.
Nurkkatanssit ja sen ikävät seuraukset
Olimme silloin jo suuria poikia, lyseolaisia. Meitä lapsia oli kovasti kielletty menemästä nurkkatansseihin. Kerran kuitenkin uhmasin tätä kieltoa ja pyysin renkipojan myöhään eräänä sunnuntai-iltana valjastamaan hevosen liistereen eteen ja vanhempieni mentyä nukkumaan läksin renkipojan ja kolmen naispalvelijan kanssa nurkkaansseihin. Paluumatka sieltä muodostui hyvin kohtalokkaaksi: poika oli siellä pitopaikassa saanut vähän ryyppyjä, ajoi hurjasti ja eräässä veräjässä, jonka kohdalla tie oli kovasti kalteva, heitti rekeä veräjän pieltä vasten. Kuului naisen surkea parkaisu ja yksi naisista makasi tiedottomana reessä. Hän oli istunut reen reunalla heitteen puolella ja paiskautui veräjänpieltä vasten. Hevonen seisattui heti, aloimme lumella hieromaan loukkaantunutta, tietämättä edes onko hänessä enää henkeäkään. Toiset naiset siunailivat: ”voi hyvä Jumala mikä piti tulla, voi hyvä Jumala, mikä piti tulla” ja hätä siinä oli meillä pojillakin. Emme saaneet häntä virkoamaan ja ajoimme kovaa kyytiä kotiin, jossa kannoimme hänet tupaan ja laskettuamme hänet tuvan penkille istumaan, hän hetkeksi tuli kai tajuihinsa, koska rupesi hurjasti nauramaan mielipuolen naurua ja meni taas tajuttomaksi, jolloin naiset nostivat hänet sänkyyn ja pikaisen neuvottelun tulos oli, että ei auta muu: ”täytyy käydä herättämässä rouva, hänellä on lääkkeitä ja hän on taitava lääkitsijä”. Me renkipojan kanssa piiilouduimme tuvan uunille. Äitini tuli siteineen, hauteineen, lääkkeineen, linjamentteineen ja koko yön sitä sairasta hoitelivat vuoronperään äitini määräysten mukaan ja aamuun mennessä oli taju palannut, mutta kauan, viikkokausia oli hän elämän ja kuoleman rajoilla. Lääkärikin haettiin heti seuraavana aamuna, sillä ei äitini uskaltanut yksin ottaa vastuulleen ihmishengen menetystä. Pitkien aikojen kuluttua hän parani näköjään ennalleen. Kielletty retkemme tuli tietysti ilmi ja Jumalan sanalla siitä ruoskittiin, miten tottelemattomuus saa rangaistuksensa ja kyllä tapauksesta olikin oppia meille kaikille.
Penkinpainajaiset
Helmikuun lopulla v. 1896 Kuopion lyseon 8:nen luokan 18 oppilasta valmistautui viettämään lyseo-opintojensa lopettajaisjuhlaa, penkinpainajaisia. Noin 10 km Kuopiosta sijaitsevassa Kurkiharjussa eräässä talossa oli saatu käyttöön kookas huoneusto, tilattu kylpy saunassa, lähetetty sinne edeltäpäin ruoanvalmistaja, juhlienjärjestäjä, joka vei mukanaan kaikki ruoka- ja juomatarpeet. Lyseon rehtorina oli erittäin pidetty, oppilaitaan rakastava, vanha lehtori Evert Winter. Hän piti meille luokalla lopettajaispuheen, puhui myös raittiudesta ja toivoi, että emme käyttäisi juhlassamme väkijuomia, kysyi missä penkinpainajaisia vietämme, jos vaikka hänkin sattuisi sinne saapumaan. Hyvä oli rakkaan rehtorimme tarkoitus, mutta ei ollut hänen tapaistaan sekaantua oppilaittensa, täyskasvuisten miesten hommiin ja vaikka emme siis uskoneetkaan hänen saapuvan juhlaamme, ilmoitimme varalta kylläkin totuuden vastaisesti juhlamme paikaksi Hirvolanniemen, joka on etäällä Kurkiharjusta. Olisihan ollut kaunista pyytää rehtori mukaan viettämään kanssamme penkinpainajaisia, mutta silloin emme olisi voineet viettää niitä silloisten perinteiden mukaisesti, joihin kuului alkohooli, samoin kuin hatunkastajaistenkin yhteyteen. Iloisesti ne vietettiin, kylvettiin, syötiin, juotiin, nukuttiin lattialle levitetyillä oljilla ja palattiin kaupunkiin seuraavana päivänä selvinä, pirteinä poikina.
Opinnot ja työpaikat
Olen syntynyt Rautalammilla 1.2.1874, kirjoitettu ylioppilaaksi Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon Suomessa Kuopion suomalaisesta klassillisesta lyseosta 15.6.1896, suorittanut oikeustutkintoa varten hyväksytyt tutkinnot Pohjoismaiden historiassa, oikeusfilosofiassa, maturiteettikirjoituksessa, suomen- ja ruotsin-kielissä, toiminut memorialistina käräjillä Ilomantsin ja Liperin tuomiokunnissa, työskennellyt lakiasiaintoimistossa Tampereella, jossa myös virkaatekevänä hoitanut kaupunginviskaalin virkaa, toiminut virkailijana Suomen Pankissa yhteensä 14 vuotta 7 kuukautta, josta ajasta toista vuotta pääkonttorissa Helsingissä, ajan 1.XII.1901 – 31.III.1905 Pietarin konttorissa ja muun ajan Kuopion konttorissa, aika-ajottain myös rahastonhoitajana. Saanut omasta pyynnöstään eron 15.II.1915. Puolustusministeriön määräyksestä olen hoitanut kutsuntatoimiston sihteerin virkaa Mikkelin läänin II kutsuntapiirin Kutsuntatoimistossa Savonlinnassa lähes neljä vuotta, toimien myös v.t. Piiripäällikkönä, jolloin toimittanut kutsuntojakin ja reservin katsastuskokouksia. Suojeluskuntapäällystökurssit olen suorittanut Mikkelissä 1919 ja toiminut komppanianpäällikkönä Heinäveden Suojeluskunnassa.
Harrastuksia koulu- ja ylioppilasajaltani
Käytyämme kansakoulua Rautalammilla opettaja Matti Lohen oppilaina veljeni Ernstin kanssa, suoritimme tutkinnon Kuopion suomalaisessa lyseossa. Isämme halusi vastoi tahtoamme saada meidät ruotsalaiseen lyseoon, mutta nähdessään mainitun koulun päättäjäistutkinnossa keväällä eräälläkin luokalla vain kolme oppilasta ja opettajan istumassa pienen pöydän ympärillä, ymmärsi hän koulun olevan kuolemaan tuomitun oppilaiden puutteessa. Kuten pian kävikin, jolloin se muuttui ruotsalaiseksi yhteiskouluksi, johon oppilaiksi haalittiin supisuomalaisia lapsiakin ja niin me suureksi iloksemme saimme seuraavana päivänä suorittaa tutkinnon suomalaiseen klassilliseen lyseoon.
Asunto meille järjestettiin ummikko ruotsalaisen leskirouva Hellénin luo, jolla oli yhtä ummikko tytär. Nämät tuskin ymmärsivät suomea. Tarkoitus oli, että meidän täytyisi puhua ruotsia, johon meitä kotona ei saatu millään. Muistan kun meitä vanhempi veli Yrjö, joka oli yrittänyt Jyväskylän lyseossa ensimmäisellä luokalla kaksi vuotta ja jäänyt kolmanneksi ja jolle ruotsinkieli oli aivan mahdotonta visaa, tuli hakemaan meitä hevosella Kuopiosta joululomalle – ei ollut vielä rautatetä – ja asuntomme pihalla puheli ystävällisesti vastaan rientäneen rouva Hellénin kanssa. Tervehdittyään kysyi rouva: ”minneks mennet öötä ollos?”. Veli-Yrjö vastasi savon murteella: ”olin aatellu, että jospa tiällä poikiel luona saesin olla?” - ”Mine meenas mennyt öönä, mennyt öönä.” - ”Ai nii, männä yönä, tuollahan minä olin Lempyyn majatalossa.” - ”Mitäs isäntä meenas?”. Selvähän siitä tuli. Ruotsinkielen opettajaamme tarkoittaen selitti hän: ”att han ser, että ni taktos oppika svenska tala.” Nämä vain pieneksi näytteeksi rouvan suomenkielen taidosta.
Pääasiallisena harrastuksena olisi tietysti pitänyt olla opiskelu, mutta minua viehättivät niin monet sivulla olevat pyrinnöt, että ne tahtoivat tehdä haittaa luvuille, josta oli seurauksena, että istuin kolmella luokalla kaksi vuotta: kolmannella, viidennellä ja seitsemännellä. No, varmempaa jälkeä siitä tuli ja ylioppilastutkintokin onnistui ensi yrityksellä. Olin huvitettu teatterista, musiikista, tanssista, kukkasista, linnuista y.m. Kun käsirahaa annettiin kotoa ainoastaan viisi markkaa kuussa, josta ei tarvinnut tehdä tiliä, hankin nimileimasimien asiamiestoimen, jolla ansaitsin sievoiset käsirahat. Tarjosin leimasimia liikkeissä, kouluissa, kasarmilla y.m. Nehän menivät kaupaksi ihmeellisen hyvin.
Teatteriharrastukseni kohdistuivat pääasiassa lyseon konventin teatteri-seuran kehittämiseen ja konventin juhlissa esitettävien näytelmien ja kuvaelmien ohjaamiseen ja harjoittamiseen. Olin nimittäin ylemmillä luokilla ollessani valittu mainitun teatteriseuran johtajaksi. Juhlissamme esiinnyin kuvaelmissa, näytelmissä, soololaulajana pianon säestyksellä (etevä pianisti Evald Piispanen, sittemmin maisteri, apteekkari, säestäjänä), duettojen (glunttien) laulajana toisena kaunisääninen Antti Myhrberg), konventin kuorossa ensimmäisenä tenorina (kuoron johtajana kapelimestari Eljas Kahra). Esiinnyin laulajana myös perheissä, sekakuorossa ja kirkkokuorossa. Kesäaikaanhan meillä oli Rautalammilla suuri sekakuoro, johtajana kuuluisa musiikkimies lehtori Arthur Siegberg. Toimeenpantiin suuria kansanjuhlia musiikki-, näytäntö- ym. esityksineen. Rautalammillahan asui tahi muuten vietti kesiään monet Suomalaisen teatterin näyttelijät y.m. taiteilijat. Muistan eräänkin kesäjuhlan vieton Saviniemellä, joka oli ihanteellinen juhlapaikka järveen viettävine rinteineen, jolla yleisölle istumapaikat ja rannalla näytös- ym. lava luonnon muodostamine kulisseineen. Näyteltiin ”Saimaan rannalla”, jossa minulla oli ensimmäisen rakastajan Vilhon osa, vastanäyttelijättärenäni Hanna Siegberg. Tilaisuus oli erittäin onnistunut ja näytöskappale lauluinen luonnon helmassa järven rannalla niin kaunis ja runollinen, että se jäi katselijolle ja esiintyjille mieleen.
Ylioppilaaksi tultuani esiinnyin vielä joskus näytöskappaleissa joissakin arpajaisissa ym. tilaisuuksissa Helsingissä ja Ylioppilas Laulajiin liityin heti ensitenorin laulajana. YL:n johtajana oli silloin tohtori Jalmari Hahl, myöhemmin lehtori Arthur Siegberg ja vielä minun aikanani professori Heikki Klemetti. Ulkomaanmatkoja ei silloin vielä tehty, annettiin konsertteja Helsingissä ja maaseudullakin laulujuhlissa, esiinnyttiin kunniakäynneillä ja Vappuna tavallisesti Alppilassa, jossa ravintolan puolesta oli laulajille järjestetty tarjoilu ilmaiseksi, m.m. suuri boolimalja pöydällä keskellä laulajien paviljonkia. Sellainen maljakko järjestyi joskus YL:n harjoituksiinkin huomattavampien kuuluisuuksien muistaessa meidän harjoitustilaisuuksiamme. Sellainen mielellään nähty vieras oli m.m. professori Jean Sibelius, joka näiden käyntiensä aikana kuunteli omien sävellystensä harjoituksia, tehden huomautuksiaan sekä esitti meille flyygelillä jonkun ex tempore sävellyksensä, joita ei löydy painettuina.
Myöhemmin olin tilaisuudessa kohtaamaan kuuluisan säveltäjämme Tampereella Bauerin hotellissa mestarin kunniaksi vietetyn juhla-aterian aikana ja jälkeen, jolloin tohtori Wald. Forsmanin kanssa saatoimme mestarin asuntoonsa Seurahuoneelle, jossa hän tarjosi meille sampanjaa. Eräs hänen säveltämänsä kantaatti, jonka professroi Ilmari Krohn oli harjoittanut, esitettiin Tampereella konsertissa, jota mestari itse saapui johtamaan. Samana vuonna tulin Tampereella tutuksi monimiljoonikko, kauppaneuvos Woldemar von Frenckellin kanssa, jonka kutsumana ja seurassa tein matkan hänen upealle tilalleen Anolaan. Halstilan asemalla oli vastassa vaunut ja parivaljakko Livré-pukuisine kuskeineen. Paljon oli siellä Anolassa näkemistä, loistoa ja rikkautta. Kerron tästä tuttavuudesta, koska se on yhteydessä suraavan Sibelius-kohtauksen kanssa. Olin kerran v. 1905 saapunut Pietarista, jossa silloin palvelin Suomen Pankissa, Helsinkiin viettämään vappua. Tapasin Esplanaadilla kauppaneuvos Woldemar von Frenckellin ja kirjailija Anders Ramsay'n, joka 80 vuotiaana kirjoitti teoksensa ”Från barna år till silver hår” (Muistoja lapsen ja hopeahapsen). Kauppaneuvos tarttui käsipuoleeni, esitteli minut kirjailija Ramsaylle ja sanoi: ”nytpä menemmekin yhdessä viettämään vappua Seurahuoneelle” ja niin teimme. Siellä oli tungos, kaikki pöydät varatut, mutta näkyipäs pöytä järjestyvän meillekin. Kauppaneuvos, saatuaan tietää, että Sibelius istui salissa jossakin seurassa ja että minutkin oli hänelle esitelty, pyysi minua käymään kutsumassa prof. Sibeliusta meidän pöytäämme, jonka pyynnön täytinkin menestyksellä, sillä hän jäikin seuraamme koko illaksi. Taidemaalari Albert Gebhardtin ohittaessa pöytämme, herrat nykäisivät hänetkin seuraamme. Yhtä toista hyvää siinä tarjottiin ruokaa, juomaa ja varsinkin paljon sampanjaa. Myöhään yöllä kiitin, hyvästelin ja ajoin asemalle matkustaakseni Pietariin. Niin päättyi iloinen ilta ja se oli viimeinen kohtaus mainittujen herrojen kanssa. Prof. Sibelius tosin elää vielä, mutta kohtalo ei ole saattanut minua tapaamaan häntä. Ne toiset ovat ja kuolleet, kauppaneuvos Woldemar von Frenckell kuoli yli 80 vuotiaana ulkomailla, jonne hän oli muuttanut.
Kanoottiretki
Lauluharrastuksistani puheenollen kerron vielä eräästä kanoottiretkestä, jonka seitsemän luokkatoverusta Kuopion klassillisen lyseon seitsemännneltä luokalta teimme, osittain tosin laivassa, Saimaan vesistössä Kuopion – Joensuun välillä, poiketen Punkaharjulla ja Savonlinnassa. Olimme laulumiehiä ja kajahutimme laulun siellä täällä matkalla, missä se soveliaaksi katsottiin. Retken alkuvaiheet oivat seuraavat:
Edellisenä kesänä olivat jotkut koulutoverini tehneet samanlaisen kanoottiretken Rautalammin reittiä pitkin Jyväskylään päin ja paluumatkallaan poikenneet reitin varrella minun kotiini. Eräs pojista, Kalle Hakkarainen, etevä oppilas, kaunopuhuja ja runoilija, joka myöhemmin oli Kurun nimismiehenä ja hukkui höyrylaiva Kurun onnettomuudessa, oli itse tehnyt kanoottinsa ja oli halukas myymään sen minulle 15 markalla (se oli siihen aikaan rahaa sekin), koska se muuten olisi pitänyt kuljettaa hevosella Rautalammilta Suonenjoelle ja sieltä junassa Kuopioon, sillä Saimaan vaesistöjen ja Rautalammin reitin välillä ei ole yhteyttä. Kauppa tehtiin ja minä aloin kunnostamaan ja maalattamaan kanoottiani tulevan kesän suunniteltua retkeä varten, jossa tarkoituksessa se oli kotini pihamaalla. Isäni ei katsellut sitä suopein silmin ja sanoi: ”vie pois tuo ruumisarkku tuosta pihamaalta”. En ollut vielä puhunut mitään suunnitellusta retkestä ja tunsin kaiketi, etten saisi siihen hyväksymistä. Vasta seuraavana kesänä kotiuduttuani koulusta, kun matka oli jo päätetty toverien kesken, puhuin siitä ukolle ja pyysin matkarahaa. Tuli jyrkkä kielto, vieläpä niin jyrkkä, että aikaisin eräänä aamuna ukon lähtiessä virkamatkoilleen pitäjälle minun vielä nukkuessa, sanoi äidille: ”sano Hjalmarille, että jos hän lähtee luvattani, ei tarvitse takaisin tulla. Mutta olin minäkin niin uhmamielinen, että panin heti pillit pussiin ja läksin. Oli senverran rahaa, että pääsin kanootteineni Kuopioon, jossa menin poika Kusti Raninin luo ja selitin tilanteen ja esitin pyyntöni 50 markan lainasta, joka myönnettiin. Rikkaat Raninit olivat vähän niinkun väärän koivun kautta sukulaisia: kauppaneuvos Ranin ja setäni Evert olivat sisarusten Flora ja Alexandra Källstrandin kanssa naimisissa, siis langokset. Kävin kouluaikanani joskus heillä ja ukko Ranin, joka mielellään puhui ruotsia, sanoi: vi ä ju tjockaste slägten”. 50 markkaa olikin siihen aikaan iso raha. Minun ylioppilasaikananihan Helsingissäkin eli kuukauden 100 markalla, siihen laskettuna asunnon vuokra ja ruoka. Määrättynä aikana siis kokoonnuimme ja läksimme Kuopion rannasta seitsemän nuorukaista kukin kanootillaan kohti Konnus koskea, jonne saavuttua muutaman laskivat kanoottinsa narussa rannalta käsin, toiset uhkarohkeasti kanootissaan istuen laskivat koskesta ja niihin kuuluin minäkin. Tunsin, että kanootin pohjaa raapaisi koskessa, mutta matkaa jatkettiin edelleen. Lähestyttäessä Leppävirtaa alkoi kanootti tuntua melko raskaalta. Se siis vuoti, mutta istuinlaatikko oli niin tiivis, ettei vettä päässyt istuimelle. Laskimme rantaan, käänsimme kanootin nurin ja laskimme veden pois kanootin molemmissa päissä kannessa olevista reiistä, mutta vuotoreikää emme löytäneet, sillä kanootti oli vielä ennen lähtöä maalattu ja tuore maali oli raamun kohdalta vetäytynyt paikoilleen peittäen reiän, niin ettei sitä löytynyt. Jatkoimme matkaa Leppävirroille, jonne saavuttua kanootti oli taas tyhjennettävä ja kun sattui laiva niinä aikoina kulkemaan, niin nousimmekin laivaan kanootteinemme ja niin pääsimme mukavasti Varkauteen, jossa meille tulikin viikon pysähdys, sillä Varkaudessa korjattavana oleva Rääkkylän rovastin Adolf Virkkulan laiva, jonka hänen lankonsa, mukanamme oleva toverimme Einar Hänninen, äskettäin hovioikeudenneuvoksena kuollut, entinen YL:n kuuluisa laulaja ”Briha”-Hänninen oli omasta ja meidän tovereittensa puolesta luvannut tuoda Varkauden konepajalta Rääkkylään, mutta laiva ei ollutkaan valmis ja sitä meidän täytyi jäädä odottamaan. Meidät pyydettiin asumaan kansakoululle, jossa opettajana oli erään luokkatoverimme Väinö Vartiaisen isä. Vartiainen ei kuulunut meihin ”turisteihin”. Hän kai elää vieläkin eläinlääkärinä Kuopiossa.
Koululta käsin teimme retkeilyjä Varkauden ympäristöön, nousimme ylös kapeita vesistöjä Sorsakoskelle päin ja sieltä laskettelimme alas myötävirtaa ja koskia. Kun tyyninä, kauniina kesäiltoina järvellä meloessamme laulelimme, kerääntyi yleisöä rannoille kuuntelemaan. Saimme kutsuja vieraskäynneille m.m. hovineuvos Lundssonille. Noin viikon kuluttua oli laivamme valmis ja pääsimme jatkamaan matkaa kartan, kompassin ja höyryn avulla Rääkkylään. Koneenkäyttäjinä, perämiehinä ja lämmittäjinä vuorottelimme, sillä muutamilla meistä, m.m. minulla oli kokemusta alalla: olihan meilläkin kotona samanlainen huvilaiva. Kanootit olimme nostaneet osaksi laivaan, osaksi niitä viiletteli laivan sivuilla ja perässä. Minun kanoottini oli ollut koko ajan Varkaudessa kiltti ja vuotamaton, sillä siellä oli sen pohja pahasti tervautunut ja pihkautunut paksun tökötin peittämillä rannoilla, joka juonti alkunsa sahapuista. Matkalla Rääkkylään tapahtui vaan vähäinen, vaaraton kivelleajo, joten onnellisesti tulimme perille. Viikkokauden vierailimme pappilassa, teimme rovastin laivalla huvimatkan Joensuuhun, jossa Seurahuoneella söimme, ehkä vähän joimme ja pelasimme biljardia. Sunnuntaina lauloimme Rääkkylän kirkossa, jossa ei ollut urkuja, lehterillä neliäänisesti virsiä, joita yleisö lehteriin päin kääntyneenä hartaana kuunteli. Olimme pappilassa harjoitelleet riittävän määrän virsiä.
Seuraava tavoitteemme oli Punkaharju. Lähtöpäivän lähestyessä pappilan naisväen avustamina varustimme kanoottimme pienillä neliskulmaisilla, ylöspäin kapenevilla purjeilla, jotka sijoitettiin istuinlaatikon etureunaan. Eväillä ja siunauksilla varustettuina sitten lähdimme matkalle. Sää oli aurinkoinen, mutta tuulinen ja tultuamme aavalle Oriveden selälle, kävi siellä sellainen aallokko, että aallon pohjassa ollessa, ei aallon harjalla olevia näkynyt, mutta kevyesti kanootit kelluivat ja keinuivat harjalta syvänteeseen ja sieltä harjalle ja kun tuuli oli meille myötäinen, nostimme vielä purjeemme, jolloin melkein, voi sanoa, lensimme eteenpäin vinhaa vauhtia. Mutta voi kauhistus, siellä aavalla selällä, jossa ei maata näkynyt, tunsin kanoottini jälleen vuotavan. Ilmoitin tästä tovereilleni. Huomasimme erään aaltojen huuhteleman kallion, jolle onnistuin nousemaan, avasin tapit, nostin kanoottia ja tarkastin mistä vettä pääsee tulemaan ulos, jolloin keksin sen vuotopaikan, käänsin kanootin alaspäin ja laskin veden pois, talisin repeytymän ympäristön hyvin, samoin talisin paikkakangaspalan, jonka asetin repeytymän päälle ja taas talisin koko kangaspalan päältäpäin. Muunlaisia paikkaneuvoja ei meillä ollut, mutta siitäpä apu läksikin ja vedessä tali kovettui ja kesti hyvin. Taas purje paikoilleen ja vinhaa vauhtia jatkui matka, niin että ennen auringon laskua saavuimme Punkaharjulle. En kuitenkaan vanno, oliko se samana päivänä vai seuraavana, sillä 60 vuoden kuluessa ovat aikamäärät menneet vähän sekaisin. Poikettiinhan sitä matkan varrella rannikoilla oleviin taloihin levähtämään ja syömään. On mahdollista, että meni useampiakin päiviä tähän matkaan, jota tehtiin yön aikana, päivät leväten maissa. Suloiset olivatkin kesäiset, valoisat pohjolan yöt ja maisemat matkan varrella olivat iki-ihania, joista kuva on säilynyt sielussani lähtemättömänä. Kun nousimme maihin Punkaharjulla vähän ennen auringonlaskua ja kävelimme pitkin harjua, hyppeli jänö-pupu rauhallisesti tien yli aivan editsemme. Pysähdyimme tämän tästä ihailemaan maisemia ja lukemaan turistien kaikkialle kirjoittamia mielenpurkauksia, joista varsinkin eräs on jäänyt mieleeni: ”HÄR KAN MAN SVÄRMA, HÄR KAN MAN DRÖMMA, HÄR BÖR MAN LIVETS SORGER GLÖMMA”. Vasta auringon laskettua maltoimme ajatella syömistä, päättäen sitten taas jatkaa vaellustamme harjulla. Menimme siis Punkaharjun Hotelliin, tilasimme ruokaa, juomaa ja minkä mitäkin. Odotuksemme muodostui iäisyydeksi, muistutimme, kiirehdimme, turha vaiva. Yritimme toista keinoa: viritimme laulun, pari. ”Laulu syömmen aukaisee”, sanotaan laulussa ja niin aukaisi nytkin: verannalla oli paljon ulkolaisia turisteja, jotka osoittivat meille suosiotaan, tulkin välityksellä eräs englantilainen otti meistä selvää ja saatuaan tietää tilaustemme viipymisestä, ryhtyi asiaan eikä meidän sitten enää tarvinnutkaan huolehtia tilauksista eikä maksuista. Syötyä pyydettiin meidät suureen juhlasaliin, jossa oli verraton akustiikka ja siellä laulujen lomassa jatkui kestitys: kahvia, punssia, konjakkia, likööriä. Yleisö verannalta oli siirtynyt saliin. Olimme varovaisia ja kohtuullisia kestitykseen nähden ja meidänhän oli määrä yön kuluessa kulkea harju päästä päähän, joten hyvästelimme ja kiittelimme puolin ja toisin. Ei ole ihmettelemistä, että tarjoilijat ensin ottivat meidät niin keveästi kaikessa kiireessään, sillä olimmehan yksinkertaisissa matkatamineissa olevia koulupoikia. Harjun kuljimme päästä täähän, sitten lepäsimme tien varrella kalliolla, puhtaalla, pehmeällä sammalella, heräsimme juuri auringon nousulle ohiajavan hevosmiehen kärryjen kolinaan, jolloin suoritimme paluun kanooteillemme, jotka nostimme laivaan, kun sellainen sattui niihin aikoihin lähtemään Savonlinnaan ja kun olimme väsyneitä yön valvomisestä, kävelystä ja kestityksista – hitsikutsista, kuten sitä kutsuimme.
Setäni Evert Lindbohm asui Savonlinnassa. Hänen luokseen minä menin. Veljeni Ernst oli muuttanut Savonlinnan lyseoon, loukannut nyt keväällä jalkansa, saanut vettä polveen ja makasi kaunista kesäänsä viettäen sairasvuoteella ja isäukkoa odotettiin hakemaan häntä kotiin. Kohtaaminen vähän hermostutti minua. Olimme eräänä päivänä Olavinlinnassa. Silläaikaa oli isäukko saapunut sedän luo ja kun siinä oli kuulumiset kyselty, sanoin ukko: ”Hyvinhän meillä muuten voidaan kotona, mutta yksi pojista tuli hulluksi”. ”Mitä, kuka”? ”No Hjalmar, kun lähti ruumiskirstulla seilailemaan ympäri maailmaa, eikä ole kuukauteen mitään kuulunut, lieneekö edes elossa”. ”Elossa, elossa, täällä on ja kohta tulevat pojat Olavinlinnasta laulaen, reippaina ja iloisina”. ”Joka laulaen tulee, se huutaen menee”, tuumi ukko. Samassapa me saavuimmekin, tervehtien laululla setäni perhettä, joiden luokse olimme kutsutut kahville koko joukko. Kyllä ukko-Lindbohm´kin siinä nuorten parissa lämpeni ja hauskaa meillä oli ja paljon kertomista. Siihen kuitenkin päättyi turistimatkani luokkatoverien seurassa ja palasin isäni ja veljeni mukana kotiin Rautalammille. Kesän kuluessa sain ensin äitini ja myöhemmin isänikin nousemaan kanoottiin kokeilemaan melomista ja näkyi se heitä ja varsinkin meitä lapsia kovin huvittavan. Sunnuntaisin laskin alas Konnekoskesta ja nousin keskikoskessa ylöspäin virtaavan pyörteen mukana kuohujen keskelle suvantopaikkaan, jossa pysyttelin presenninki ympärilläni istuinaukon peittona, ettei hyrskyt lyöneet sisälle, silloin kuin suuret kirkkoveneet, toistakymmentäkin airoparilla varustetut, palasivat kotiinsa kirkosta, joka oli aivan pitäjän rajalla. Kirkkoväki oli kotonaan ihmetellyt, että mikähän paholainen oli Konnekoskessa, mies seisoi kuohujen keskellä vyötäröisiään myöten vedessä. Siihen aikaan ei kanootteja juuri oltu paljon nähty.
Laulumuisto
Laulaja-muistoihin liittyy eräs tapaus kouluajalta: vaikka kapakoissa ja ravintoloissa käynti koululaisilta oli ankarasti kielletty, rikoimme määräyksiä joskus koko luokka, järjestämällä Kuopion teatteritalolle pääsyn yksityisnumeroon takaovien kautta vahtimestarina toimivan ”Mikon” avustuksella. Sinne oli tilattu hieno illallinen asiaankuuluvine juomineen. Kerran sellaisten illallisten aikana, todettuamme Mikon välityksellä, ettei opettajia ollut teatteritalossa, järjestimme viereisessä pimeässä juhlasalissa musiikkiesityksen aikaisemmin mainitun Evald Piispasen myötäillessä lauluani flyygelillä tovereiden kuunnellessa avoimeksi jätetyn oven kautta. Vastakkaiselta puolelta avautui ravintolahuoneen ovi ja sieltä ilmestyi kuulijakuntaa, joka osoitti meille suosiotaan ja eräs lyhyenläntä, tumma, ulkomaalaiselta vaikuttava herra kiitti ja kysyi saisiko hän tarjota herroille
sampanjaa. Siitä muodostui sitten meidän ensimmäinen sampanja kestimme. Tuo herra oli nahkatehtailija Fedu Swahn, varakas mies, joka oli viettänyt vuosia Pariisissa ja muualla ulkomailla, josta ulkomuotokin oli saanut vivahduksia. Hänellä oli Kuopiossa nahkakauppa, jossa oli myyjättärenä huuomiotaherättävä kaunotar, josta eräässä paikkakuntalaisia käsittelevässä runotekeleessä oli maininta säkeessä: ”Fedu Swahnín nahkakaupas ompi kaunis vuota, lasin takaa kaupungin herrat ihailevat tuota”,
Kuuluisien laulajien ja laulajattarien konserteissa kävin ahkerasti ja keräsin nuotteja kuulemiini, minua enin viehättäviin lauluihin ja on minulla näiltä ajoilta muistona suuri kokoelma niitä.
